”Monikansallinen” aviopari Ramon Miquel Vargas (Charlton Heston) ja Susan Vargas (Janet Leigh) ovat viettämässä laatuaikaa Meksikon ja USA:n rajalla, kun yllättäen autopommi räjähtää. Ramon poliisina puuttuu tapaukseen ja soppaa sekoittaa Ramonin kauan tavoittelemat huumerikolliset, Grandit, sekä epäilyttävä poliisien idoli, Hank Quinlan (Orson Welles).
Jo ensimmäisestä mukavan pitkästä otosta tulee selväksi, että Welles osaa asiansa, kun on valokuvauksesta kyse. Taitavat kuvakompositiot vilisevät läpi elokuvan ja ne pääasiassa viihdyttivät kirjoittajaa. Film noirin perinteiden mukaan vahva valon ja varjon käyttö on näkyvissä ja se hoidetaankin mallikkaasti. Vielä parempaa on nähdä itse elokuva liikkeessä, koska myös leikkaus ja kameran taitava kuljetus ovat silmänruokaa. Kuvat eivät yksinään tee kunniaa elokuvan mahtavalle muodolle.
Wellesin kirjoittama loistavan rento ja luonnollinen dialogi antaisi ymmärtää, ettei näyttelijöillä voisi olla mitään ongelmia sen kanssa. Varsinkaan isoilla nimillä. Silti suurin osa näyttelemisestä jää erittäin vaisuksi. Orson Welles ei muuta kuin murahtele ja karju kilojensa lisäksi. Samanlaista jäykkyyttä tuntuu löytyvän muistakin näyttelijöistä, mutta toisaalta Pahan kosketuksesta löytyy myös sitä toista ääripäätä: aivan hillitöntä ylinäyttelyä.
Hahmoissa löytyi hyvin paljon vaihtelua, mutta vain Wellesin hahmoa käytettiin tarpeeksi kattavalla kunnioituksella. Erityisesti poliisihahmojen eri vivahteet kiinnostivat ja voimasuhteet olivat näkyvissä. Vaikka hahmot ja dialogi olivatkin ihan hyvää, sisältö ontui muilta osin. Kirjoittaja ei saavuttanut kovin kummoista valaistusta teemojen suhteen. Näyttelyn ohella se on Pahan kosketuksen halvauttavin tekijä.
Pahan kosketus on jyrkkä kuvaus vallasta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta kompastelee viestinsä kanssa. Se ei silti tee Pahan kosketuksesta huonoa elokuvaa ja visuaalisista seikoista kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti tarkistaa tämäkin Wellesin teos.
