Miller's Crossing - Vaarallista peliä (1990)
- Alkuperäinen nimi:
- Miller's Crossing
- Tuotantovuosi:
- 1990
- Ohjaajat:
- Joel Coen
- Pääosissa:
- Albert Finney, Gabriel Byrne, J.E. Freeman, John Turturro, Jon Polito, Marcia Gay Harden, Steve Buscemi
- Maat:
- USA
- Pituus:
- 115 min
- Genret:
- Draama, Trilleri, Rikos
"Tell Leo he's not God on the throne, he's just a cheap political boss with more hair tonic than brains."
Tom Reagan (Gabriel Byrne) toimii kaupungin suuren rikollispomon, Liam "Leo" O'Bannonin (Albert Finney), tärkeänä neuvonantajana. Tom ei ole väkivallan ihailija, vaan hänen isoin valttinsa on hänen suuri viekkautensa ja neuvokkuutensa. Tomilla on kuitenkin raha-ongelmia ja asiaa ei auta perään huohottavat velkojat, jotka ovat valmiita katkomaan toisen kintut saadakseen rahansa. Kaiken lisäksi Tomin ainoa naisystävä, Verna (Marcia Gay Harden), on sattumoisin Leon rakastajatar. Pian onkin mafiasodan aika kun mafiapomo, Johnny Caspar (Jon Polito), haluaa Veran veljen, Bernien (John Turturro), pois päiviltä. Leo ei suostu tähän ilman Tomin neuvoja. Kun kova paikka kahden kilpailevan mafiaheimon välillä on käsissä, Tom joutuu aseettomana sotivien heimojen väliin.
Miller's Crossingin suurimmat valttikortit ovat sen loistavat näyttelysuoritukset, nerokas kässäri ja energinen ohjaus. Gabriel Byrne on suorastaan ilmiömäinen nuorena irlantilaisgangsterina. Jon Polito on mahtava Johnny Casparin roolissa. Ja John Turturro nilkki-Bernien roolissa on loistava kuten aina. Albert Finney on myös mahtivedossa. Loistava Steve Buscemikin käy vilahtamassa.
Miller's Crossing on coenmaiseen tapaan mustan huumorin säväyttämä, mutta silti armottoman tyly kuvaus juutalais- ja irkkumafiasta. Kieltolain aikaan sijoittuva tarina on kerrottu upeasti film noir -perinteitä kunniassa pitävällä tavalla ja kuvattu lähes täysin Tom Reaganin silmin, jolloin katsojan on entistä helpompi samaistua tuohon loistavasti kirjoitettuun hahmoon.
"Lookit this, kid. Something I try and teach all my boys... Always put one inna brain!"
Miller's Crossing ei yllä aivan Big Lebowskin tai Fargon tasolle, mutta sen loisteliaisuutta ei tule aliarvioida. Veljesten persoonallinen tyyli ei pääse vielä Miller's Crossingissa täysiin lukemiinsa, mutta missään nimessä ei tämäkään mikään tavallinen elokuva ole, sen varmistaa mieletön musta huumori. Miller's Crossingissa yhdistyy paljon sellaista mitä ei olisi tämän sortin elokuvalta ikinä uskaltaisi odottaa; se on toki armottoman tyly, mutta meno yltyy välillä niin letkeäksi, että suunpielet nousevat väkisinkin ylöspäin. Lopun porraskohtaus on sekä ikimuistoinen että jumalattoman karu, siinä ei sitten taasen ole tippaakaan huumoria.
Suomesta ei vieläkään löydy DVD-julkaisua Miller's Crossingista, mutta jäädään toivomaan että tulevaisuudessa asia korjataan. Brittiläisessä löytyy kyllä ruotsalaiset (!) tekstit, muttei suomalaista. Irlantilaisen murteen täysin tajuaminen vaatii ainakin allekirjoittaneella suomenkieliset tekstit.
Puhdasta viihde-elokuvaa etsivät; jatkakaa etsimistä. Niille, joille muut veljesten elokuvat ja/tai mafia- ja gangsterileffat uppoavat, on Miller's Crossing ehdottoman suositeltavaa katsottavaa. Miller's Crossing on ihailtavan hieno elokuva, jonka katsoo mielellään useammankin kerran. Kun kaikki osa-alueet ovat näin hyvin kunnossa, en voi olla antamatta täysiä pisteitä.
- "Look in your heart! Look in your heart!"
- "What heart?"
nimimerkki: The Wolf
Coenit, nuo leffabisneksen kuuluimmat veljekset, onnistuvat sujuttamaan oman juttunsa mukaan sama mihin genreen he ikinä kurkottavatkaan. Vuonna 1990 Coenien vasta alkutaipaleella ollut leffataival hypähti kovaksikeitetyn rikosleffan puolelle ja sai oman mafialeffansa, Miller’s crossingin.
Miller’s crossing on, kuten suomennus jo kertoo, täynnä Vaarallista peliä, jossa luodit viuhuvat ja luottamus lähimpään toveriin on kovilla. Rikollinen toisensa jälkeen löytää itsensä luodinlevyinen reikä otsassaan ja Survivoreiksi kelpuutetaan tässä show’ssa vain fiksuimmat – jos edes heitäkään.
Coeneilla ei ole vielä kasassa omaa kulttistatustaan tai mitään valtavaa tähtijoukkoa. Toisaalta mukana ovat jo loistaviksi vakiokaartilaisiksi osoittautuneet John Turturro ja Steve Buscemi. Tulevat Isot Nimet siis. Näkyvimmästä (joskaan ei parhaasta) roolista vastaa mr. Gabriel Byrne, joka on sittemmin loannut uraansa oikein hartiavoimin (mm. End of Daysin pohjanoteeraus). Byrne tekee vakuuttavan duunin gangsterikuningas Leon (Albert Finney) oikeana kätenä ja leffan juonikkaana & iskuja kestävänä sankarina – jos moista ilmaisua tässä genressä voidaan edes käyttää, ehkä onkin vain pahiksia ja vähemmän pahiksia. Huiman korkealle arvostetun virtuaalisen Arsi-patsaan saa itselleen Jon Polito, jonka sivuroolisuoritus kiiltää enemmän kuin kiillotettu kalju auringonpaisteessa.
Letkeys on jälleen avainsana ja sitä "Coenin oma juttu" –termi käytännössä kai tarkoittaakin. Pilke ei unohdu simmukulmasta edes tylyimpinä hetkinä tai legendoille kumartaessa. Sama mistä suunnasta tarkasteltuna Miller's crossing on laadukasta työtä ja loistava leffa. Siispä jälleen saa ottaa hatun päästä ja kumartaa Coenien suuntaan. Tällä kertaa se on tosin ihan suotavaa pelkän genren takia.
Look in to your heart! tivaa John Turturro leffan herkullisimmassa kohtauksessa - kuten myös sen tylyssä toisinnossa. Miller’s Crossing ei hivo mafiaelokuvien kärkeä, mutta siinä on omanlaistaan charmia. 30-luvun kieltolakiaikaan sijoittuva tarina kertoo lakonisesta sankarihahmosta, joka pelaa pomonsa selän takana omaa peliään niin tämän vaimon kuin pahimman kilpailijankin kanssa.
Miller’s Crossing on tyylitellen tehty gangsterileffojen pastissi, joka ei ota itseään liian vakavasti, mutta muistaa kuitenkin pysyä uskollisena genrensä jämerälle synkistelylle. Kameratyöskentely on hämmästyttävän edistyksellistä ja visuaalisuutta on muutenkin kiehtova seurata. Juonen puolesta leffa ei kuitenkaan toimi aivan koko aikaa. Muutamissa kohdin käsikirjoitus laahautuu eteenpäin mielenkiinnottomasti. Näitä suvantovaiheita ei ole liikaa, mutta ne verottavat katselunautintoa nihkeästi parilla pykälällä.
Byrnessä ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta sivuhahmot varastavat show’n täysin: Albert Finney ja John Turturro ovat hommassa läsnä sellaisella tunteella, että huh. Kokonaisuus on itsevarma ja komea raina, jota monet pitävät Coenien parhaana. Meikäläinen ei tuohon sarjaan lukeudu, sillä esimerkiksi jyrkkäkontrastisempi Blood Simple tuntuisi tavoittavan vastaavan genrekumartelun ja tyylitajuisuuden, joskin astetta tujummalla otteella. Kyseessä on kuitenkin kunnioitettavalla ammattitaidolla ohjattu nostalgiaryyppy, jollaisia katselee mielellään jo niiden esikuvien vuoksi.
Kaikkien aikojen vakuuttavin rikoselokuva on ilman muuta Kummisetä. Marlon Brandon Don Vito Corleone oli kaikessa inhimmillisyydessään ja haavoittuvaisuudessaankin äijien äijä, jylhä ja tyylikäs mies, joka antoi armotta listiä kielikellot. Filmi lähenteli muutenkin täydellisyyttä. Kummisedän jälkeen on tehty paljon hyviä rikoselokuvia, mutta erityisesti mafiaa käsittelevien suurin ongelma on usein siinä, että näiden, välillä ihan persoonallisetkin, mafiapomot eivät millään voi välttyä vertailusta Kummisedän kanssa. Ja se on vertailu, jota nämä uudet mafiapomot eivät voi voittaa. Toki Kummisedän jatko-osat ylsivät De Niroineen ja Pacinoineen aika lähelle. Pacino ei myöskään ollut huono Scarfacessa, mutta eihän kellään näistä ole mitään sanomista Kummisetää vastaan. Ei toki ole Miller's Crossinginkaan mafiapomoilla, mutta kyllä varsinkin Jon Politon "hieman" koominen Johnny Caspar on aika tasokas syndikaatin johtaja. Muutenkin Coenit ovat jälleen onnistuneet loistavasti melkein kaikessa, ja eritoten juuri tässä hahmokirjoituksessa, joka on muutenkin ollut Coenien ainainen vahvuus. Gabriel Byrnen varsin tylysti ja ilmeettömästi, mutta samalla wanhaan kunnon malliin tulkitsema tarinan keskushenkilö, kyyninen neuvonantaja Tom on tyylikäs antisankari, lipevä juutalainen pikkuroisto Bernie, jonka surkuhupaisa mafiapomo Johnny Caspar haluaa hengiltä, on inhottava pikkunilkki, jonka roolin John Turturro vetää aika hyvin. Perinteinen film noir-nainen, Verna, on ainoa hieman heikompi hahmo, liialla perinteisyydellään. Marcia Gay Harden heittää kuitenkin hyvän roolin, joten mikäpä tuossa. Ja Steve Buscemin Minkiä olisi ehdottomasti pitänyt saada enemmän ruutuun.
Juonta sivusinkin hieman edellisessä kappaleessa puhuessani hahmoista, mutta selvennetään sitä nyt vielä hieman. Italialainen mafiapomo, Johnny Caspar, joka kuvittelee olevansa maailman kovin jätkä, ajautuu sotaan irlantilaisen kolleegansa kanssa. Irlantilainen bossi, Leo, seurustelee juutalaisen pikkuretkun, Bernien, siskon kanssa, ja lupautuu suojelemaan Bernietä, jonka Caspar haluaisi mullan alle. Päähenkilö on oikeastaan Leon neuvonantaja Tom, joka ei taida itsekään tietää, mihin suuntaan köyttä vetää.
Coenit ovat kertakaikkiaan uniikkeja elokuvantekijöitä. Miehet ovat tehneet filkkoja ahkeraan tahtiin, ja kaikki näkemäni ovat rokanneet aikalailla. Veljeksien pläjäyksistä kovin monet eivät ole olleet samanlaisia, mutta silti jäljen tunnistaa. Hemmot myös selvästi tietävät, ettei elokuvan täysin tosissaan tekeminen olisi ollenkaan hauskaa. Niinpä Miller's Crossingkin suorastaan tulvii nyrjähtänyttä, pikimustaa huumoria, ja kieli poskessa-asenteella mennään. Mutta Coenit eivät silti ole ikinä vetäneet hommaa ihan läskiksi, mikä tapahtuu tällä tyylillä helposti. Toivottavasti Ethan ja Joel jatkavat filmaamista vielä vuosia, sillä tätä herkkua halutaan lisää.
Miller's Crossing on päälliköiden elokuva. Eräs 1990-luvun parhaista filmeistä, ja rikoselokuvien eliittiä. Mutta silti, ovat Coenit onnistuneet paremminkin. Miller's on parempi kuin esimerkiksi Arizona Baby tai Voi veljet, missä lienet? mutta häviää hieman Fargolle, ja on aikalailla tasoissa Man who wasn't theren sekä Ladykillerssin kanssa. Barton Fink vaatii vielä uusintakatselun. Oli miten oli, Miller's Crossing on hieno, perinteinen rikoselokuva, joka sisältää aimo annoksen omaperäistä huumoria ja kasan loistokkaita näyttelijäsuorituksia. Kässäri on upea ja lopun porraskohtaus uskomattoman tyly. Cool.























































