Kreivitär (2009)

Visuaalinen tyyli on hyvin niukka ja pitäytyy verenvuodatuksesta tietoisesti etäällä.

Nähtyäni Julie Delpyn kepeästi romanttisen, mutta yllärisyvällisen debyyttiohjauksen ”2 päivää Pariisissa” olin vakuuttunut siitä, etteivät lempileffoihini lukeutuvat ”Before Sunrise/Sunset” olisi olleet läheskään yhtä aitoja tunnelmaltaan ilman hänen panostaan käsikirjoittaja-näyttelijänä. Puheliaiden parisuhdefilosofioiden jälkeen tuntui vähintäänkin hämmentävältä kuulla, että Delpyn seuraava projekti pohjautuisi sarjamurhaajakreivitär Erzsébet Báthoryn elämään.

Leffa lähestyy vaikeaa aihetta kuitenkin tavalla, jota Delpyltä saattaa hyvin odottaa, mikä näyttäytyy draamallisesti sekä vahvuutena että heikkoutena. Báthorya syytettiin 1600-luvun alussa 20-2000 nuoren naisen kidutusmurhasta, motiivinaan oletettavasti saavuttaakseen heidän nuoruutensa. Delpyn käsikirjoittama, ohjaama ja näyttelemä Báthory näyttäytyy meille kuitenkin sydänsurujen murtamana ja ulkonäöstään epävarmana naisena, joka tuntee itsensä maailmassa alati hivenen ulkopuoliseksi. Tarinassa olisi aineksia vaikka eksploitaatioon, mutta visuaalinen tyyli on hyvin niukka ja pitäytyy verenvuodatuksesta tietoisesti etäällä. Ne, jotka odottivat näkevänsä myytin mukaisesti Báthoryn kirjaimellisesti kylpevän neitsyiden veressä, tulevat pettymään. Elokuva myöntää todisteiden valossa murhien tapahtuneen, mutta myös kyseenalaistaa monesti, kuinka hyvin voimme luottaa voittajien kirjoittamaan historiaamme.

Hienovaraisuudestaan huolimatta juonenkuljetuksessa on kosolti ongelmia. Tarinaan päästään sisälle puisevan kehyskertomuksen kautta, jonka unelmamies Istvan (viimeistään Kunniattomista paskiaisista kuuluisaksi ponnistanut Daniel Brühl) sepittää hullulla paatoksella. Istvanin ja Ersébetin rakkaustarinasta puuttuu kemia, logiikka ja kiinnostavuus, joten tarina lähteekin kunnolla käyntiin vasta Brühlin poistuttua taka-alalle. Olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempaa pitää kertojaääni vaikkapa kreivittären palvelusväen sisällä, tai mieluummin poissa tyystin. Delpyn aiempi tyyli heijastuu leffassa myös runsaana dialogina, mikä ei sovi yhtään paikoitellen niin kylmästi toteavaan kerrontaan. Sopii myös ihmetellä, miksi ei-englanninkielisistä näyttelijöistä koostuva näyttelijäkaarti esittää unkarilaisia, jotka puhuvat englantia… kuitenkin unkarilaisittain korostaen?

Kompromisseilta tuntuvista, paikoitellen halvoistakin ratkaisuista huolimatta aiheessa on imua ja Delpy tulkitsee päähenkilöään vahvasti. Hirmutekoihin luisutaan uskottavalta tuntuvalla tavalla, ja hahmosta rakentuu monella tasolla mielenkiintoinen seurata. Báthoryn legenda on kuitenkin niin täynnä mahdollisuuksia toteuttaa ja uniikki laatuaan, että tämä tuskin jää viimeiseksi – tai parhaaksi – filmatisoinniksi aiheesta.

Pingutyyppi
Tykittäjä, 232 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 07.11.2009
Katsottu: Teatterissa