Hiroshima, rakastettuni (1959)

Hiroshima Mon Amour on elokuva, jota ei voi käsitellä unohtamatta sen käsikirjoitusta ja käsikirjoituksen tekijää. Kirjailija Marguerite Duras'n teksti ohjaa leffaa vahvana. Alain Resnais, elokuvan ohjaaja, on toki auteur, jonka jälki näkyy selvänä jokaisessa kuvassa. Esimerkiksi ne pitkät kamera-ajot pitkin käytäviä ja katuja - voiko olla mitään enemmän resnaisempaa? Mutta Duras on henkilö, joka kirjoitti sanat, tunnelmat ja melkeinpä puolet kuvistakin.

Hiroshima Mon Amour on elokuva, jonka pääosissa on kaksi ihmistä; mies ja nainen. Heitä ei esitellä nimillään, käsikirjoituksessakin mainitaan vain ”he” ja ”she”. Sota vie ihmiset yhteen ja erottaa heitä, jopa rauhan aikana. ”Tässä ajassa” liikkuessaan elokuva kertoo syrjähypystä. Toisaalta ei ole kyse mistään niin likaisesta ja inhottavasta, kuin sana antaa ymmärtää. Näyttelijä Outi Mäenpää totesi taannoin eräässä lehdessä, että uskottomuus nähdään nykypäivänä enemmän mahdollisuudeksi kuin epäonnistumiseksi. Tässä elokuvassa, vuosikymmeniä sitten valmistuneessa, häilytään sillä rajalla. Tämä ei ole elokuva, jossa olisi yksi onnellinen tai traagisen onneton loppu. Tämä ei ole elokuva, jossa kaksi ihmistä rakastuu. Eikä tämä ole elokuva, jossa kaksi ihmistä eroaa. Se ei ole kuvaus hulluudesta, eikä järjen voitosta. You saw nothing in Hiroshima. Nothing. Mitä näet ja kuulet, se on oma tulkintasi. Tasoja on useita, eikä niitä voi yhdellä katsomisella tavoittaa.

Hiroshima Mon Amour on kaunis elokuva. Kaunis eri tavoin kuin Clint Eastwoodin Hiljaiset sillat. Kaunis eri tavoin kuin Andrei Tarkovskin Peili. Vaikka Resnais on kuvittanut Duras'n tekstiä järkyttävillä kuvilla sodan runtelemista ihmisistä, elokuvassa on sittenkin paljon kaunista. Se on jotakin sellaista, jonka jokainen voi kohdata vain katsoessaan, antaessaan kuvien kulkea tajuntaansa. Totta kai tämä leffa on yksi niistä lopen puuduttavista taide-elokuvista, joiden käsittämättömyys uuvuttaa ensimmäisen puolituntisen aikana. Totta kai Hollywood-kaavalla rakennetusta rainasta tulisi helpommin kylläiseksi. Ei tämä elokuva anele kenenkään huomiota. Se ottaa sen, jos ihminen on valmis.

Hiroshima Mon Amour on ärsyttävä elokuva. Ärsyttävä siksi, että sen näyttelijät puhuvat jäykästi ranskaa. Ärsyttävä siksi, että nainen on siinä kuin outo eläin ja ärsyttävä siksi, että mies toimii siinä kummemmin kuin yhdessäkään aikalaisessa Hollywood-pätkässä. Henkilöiden seuraavat siirrot ovat hämäryydessä. Vain runnellut ruumiit kertovat selkeätä kieltä. Niin ärsyttävän selkeää, että katsojan manipuloinnin tuoksu tuntuu vahvana. Ja sittenkin elokuvasta on pakko pitää.

Huomautus koskien DVD:tä: (Vika on mahdollisesti soitinkohtainen, mutta) FutureFilmin julkaisussa elokuvan tekstityskielen pystyy asettamaan suomeksi vasta elokuvan aikana.

Pisteet:
Arvosteltu: 30.10.2007
Katsottu: DVD

Arvostelija

Söpö
Ylläpitäjä
633 arvostelua

Alain Resnaisin klassikoksi muodostuneessa teoksessa tyhjäksi kuoreksi muuttunut nainen ja yhtä ontto mies tapaavat ja rakastuvat täysin satunnaisesti ja hakevat toisistaan lohtua kaupungissa, joka ihmisten lailla ei pääse eroon traagisesta menneisyydestään. Puhetta ja takaumia on paljon, ja vaikkei elokuva olekaan vaikeimmasta päästä, vaatii se katsojaltaan silti hyvää keskittymiskykyä ja medialukutaitoa.

Alusta alkaen tuhoon tuomittu rakkaustarina pohdiskelee henkilökohtaisen ja yleismaailmallisen tragedian eroja, sekä unohtamista ja eteenpäin jatkamista. Hiroshiman pommituskin oli tietysti lukemattomille ihmisille henkilökohtainen tragedia, kuten esimerkiksi elokuvan miehelle, mutta naishahmon näkökulmasta se on kaukainen ja häntä koskettamaton tapahtuma, jota hän pyrkii ymmärtämään, turhaan.

Naisen vuosia sitten (samaan aikaan kuin pommitus) menetetty rakkaus taas on maailmanhistorian kannalta pieni ja merkityksetön asia, mutta koskettaa, valitettavasti ja samalla tietysti, häntä itseään enemmän ja syvemmältä kuin Hiroshiman pommi, Stalinin puhdistukset, holokausti tai mikään muukaan suuri ja totisella mittakaavalla merkittävä tragedia. Ihminen voi yrittää onnistua tässä, pyrkiä asettamaan tällaiset kauhistuttavat, suuren luokan tapahtumat omien ongelmiensa edelle, mutta lopulta se ei koskaan onnistu täysin, kuinka voisikaan?

Paikoittain lähes dokumentaarisen oloisesti mustavalkofilmille tallennettu teos on visuaalisesti hypnoottisen kaunis, ja sisällöltään haikea, kipeä, hätkähdyttäväkin. Se ei tarjoa mitään ilmaiseksi, mutta tarkkaavaisesta katsojasta se ottaa otteen kuin varkain, ravistelee ja pakottaa miettimään omia suhtautumisiaan ongelmiin ja murhenäytelmiin. Niitä elokuvia, jotka kaikkien kannattaisi katsoa. Minä uskon katsovani omaa napaani pitemmälle, mutta teenkö lopulta kuitenkaan niin?

Pisteet:
Arvosteltu: 28.10.2007
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Raato-A
Tykittäjä
388 arvostelua