Eragon (2006)
- Tuotantovuosi:
- 2006
- Ohjaajat:
- Stefen Fangmeier
- Pääosissa:
- Alun Armstrong, Christopher Egan, Djimon Hounsou, Edward Speleers, Garrett Hedlund, Gary Lewis, Jeremy Irons, John Malkovich, Rachel Weisz, Robert Carlyle, Sienna Guillory
- Maat:
- USA
- Pituus:
- 104 min
- Genret:
- Toiminta, Seikkailu, Fantasia
Keskiarvo
Arvostelut (2): 
Pikatuomiot (110):
Oma pikatuomio
Alagaësian maassa Eragon-niminen poika (Speleers) löytää metsästä kummallisen kiven. Pian siitä kuoriutuu lohikäärme. Muutkin kiinnostuvat siitä ja kohta Eragon joutuu taistelemaan pahoja voimia vastaan.
Christopher Paolini kirjoitti Eragon-kirjan varsin nuorella iällä ja kirjasta tulikin ainakin jonkinasteinen menestys. Ja koska fantasiaelokuvat ovat tällä vuosituhannella muutenkin suosiossa, niin tämäkin opus päätettiin muuttaa kuvalliseen muotoon. En ole itse kirjaa lukenut, joten en voi sanoa siitä mitään. Tosin tiedän, että se on ottanut paljon vaikutteita Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Star Warsista.
Koska kirja on ottanut vaikutteita edellä mainituista teoksista, onkin melko ymmärrettävää, että elokuvakin sisältää paljon TSH:sta ja Star Warsista napattuja ideoita. Juonen keskeiset piirteet on napattu Star Warsista ja nimistö TSH-trilogiasta. On niitä sentään hieman muunneltu, mutta alkuperän huomaa. Muutenkin omaperäisyys loistaa poissaolollaan. Myös käytettävät kielet ovat selkeästi peräisin TSH-trilogiasta. Joku varmasti tähän väliin huomauttaisi, että myös Tolkien ja Lucas ottivat ideoita muista lähteistä. Totta, mutta he sentään sovelsivat ideoitaan, eivätkä vain tyytyneet plagioimaan. Toki elokuvan omaperäisyyden puutteeseen suurimmat syylliset ovat kirjailija ja kirjan kustantaja, mutta olisi kyllä elokuvan tekijäporukaltakin voinut jotain omaa tulla. Tapahtumatkin ovat erittäin ennalta-arvattavia ja hahmot on repäisty jostain jo olemassa olevista jutuista.
Toinen paha kompastuskivi tämän elokuvan kohdalla on se, että ymmärtääkseen asioita on katsojan luettava ensiksi kirja. Nyt vain hypitään tapahtumasta toiseen selittämättä niitä mitenkään. Tapahtumissa mennään hirveää vauhtia, eikä ehdi juuri hengähtämään. Eragon tukeutuukin liikaa kirjaan, eikä elokuva voi tällä tavalla toimia. Elokuvan ja kirjan on oltavat itsenäisiä kokonaisuuksia, eikä elokuvan tulisi toimia pelkkänä kirjan kuvituksena. Ja usein tulee sellainen olo, että joitakin oleellisia tapahtumia on jätetty kirjasta valkokankaalle siirrettäessä pois. Elokuva toimisi luultavasti paljon paremmin, jos olisi uskallettu tehdä ainakin tunnin pidemmäksi. Tuntuu kuitenkin siltä, että tekijät ovat päättäneet mahduttaa yli kuusisatasivuisen kirjan alle kahteen tuntiin.
Liian lyhyestä pituudesta ja nopeatempoisuudesta johtuen hahmotkin jäävät aika ohuiksi. Hahmot ovat aika tutunoloisia monellakin tapaa. Nuori Eragon on varsin tavallinen kaveri, jolla kyllä rohkeutta piisaa, mutta aina ei järki päätä pakota, kun pitäisi. Muutenkin on taidettu kaveri valita rooliinsa pikemminkin ulkonäkönsä kuin näyttelijätaitojensa vuoksi. Brom (Irons) on kuin ilmetty Obi-Wan Kenobi aina ulkonäköä ja vaatetusta myöten. Irons tekee sentään ihan hyvää työtä. Aryasta (Guillory) ei saa mitään irti. Hahmo tuntuu jo lähes irralliselta. Tulee hieman sellainen olo, että oli vain saatava naiskiintiö täyteen. Robert Carlylen ja John Malkovichin pahishahmot jäävät todella ohuiksi. Heistä ei oteta mitään irti. Harmi sinänsä, sillä nyt menee miesten taidot aivan hukkaan.
Mutta vaikka Eragon on täynnä ongelmia, niin on sentään jotain hyviäkin juttuja, mutta eivät ne auta nostamaan elokuvaa kunnolla edes keskitasolle. Nähdään sentään pari ihan hyvääkin roolisuoritusta ja taistelukohtauksetkin on sentään tehty ihan kohtalaisesti. CGI:kään ei näytä niin tökeröltä kuin yleensä. Ja kyllähän tämän kerran katsoo.
Pisteet:
Arvosteltu: 23.06.2008
Katsottu: Kotona
Olipa kerran kaukainen paikka, jossa valtaa piti paha herra. Siellä asui nuori poika, enonsa luona, ja haaveili seikkailuista. Eräänä päivänä sitten sattui Jotakin. Pojan elämään tupsahti kuin tyhjästä kumma möhkylä, joka antoi hänelle kummia näkyjä kauniista neidosta. (Se neito oli ihka oikea kapinallisten puolella taisteleva prinsessa.) Möhkylä muutti pojan elämää – toi siihen ovelan vanhuksen ja vei kohti seikkailua, jonka varrella pojasta piti tulla viimeinen suuri soturi ja magiamestari. Mutta möhkylän ilmaantuminen tarkoitti myös Suuria Menetyksiä…
Viimeistään siinä kohtauksessa, jossa nuori Eragon (Speleers), eli tuo mainittu poika, tuijottelee kotipirttinsä edustalla auringonlaskuun… Siinä Tähtien sota -fanin erottaa katsomossa hölmistyneestä ilmeestä. Ilme johtuu déjà vu:sta, sillä tuo kohtaus, kuten moni muukin asia tässä leffassa, on suora kopio George Lucasin Star Warsista (1977). Kovin törkeänä rikkeenä tätä ei voi pitää, sillä kierrättihän Lucaskin elokuvassaan Akira Kurosawalta nappaamiaan aineksia. Sitä paitsi, Christopher Paolini, tarinan alkuperäinen kirjoittaja, oli vasta 15-vuotias, kun hänen kirjansa julkaistiin. Eihän sen ikäisestä ole miksikään hemingwayksi, kun elämänkokemusta ei yksinkertaisesti löydy. Piiskaa ansaitsisi ennen Paolinia kirjailijan kustannustoimittaja, joka ei ole kiinnittänyt tarpeeksi huomiota ideavarkauteen. Vähintään luunappi kuuluisi myös elokuvan ohjaajalle, Stefen Fangmeierille, joka on kuin kiusallaan ottanut käyttöönsä Star Warsin kuvakulmia – kuten nyt mainitussa tuijottelukohtauksessa.
Stefen Fangmeier on visuaalisten efektien mies, ehkä enemmän insinöörityyppi kuin nk. taiteilija. Siksi onkin kummaa, ettei hän ole panostanut tässä elokuvassaan visuaalisiin seikkoihin tasapainoisesti. Kaikkein eniten repsottavat inhojen urgalien ei-digitaalisesti ehostetut naamavärkit, mutta myös puolidigitaalisesti ehostettu Robert Carlyle niljakkaana Durzana nyppii katsojan silmäkulmaa. Näistä ei makeup departmentille Oscaria kyllä heru. Jälkihän on kuin jonkin koulunäytelmän viimeisestä esityksestä!
Yllättävää kyllä, Fangmeierin näyttelijäkaarti suoriutuu rooleissaan mukavasti. Debyyttiään tekevä Edward Speleers on Eragonina kokemattomuuttaan tietysti hiukan plastinen. Silti, verrattuna esimerkiksi Star Wars -saagan Hayden Christenseniin poika pärjää hienosti. Itse asiassa voisi jopa sanoa, että Speleers on tällä mittapuulla oikea löytö. Eragonin sivuosatähdet ovat kuitenkin ne, joiden ansiosta leffaa voi arvostaa; Sienna Guillory kapinallisprinsessa Aryana ja Alun Armstrong Eragonin enona ovat miellyttävän luonnollisia, vaikka elokuvan fantasiamaailma onkin ”niin mielikuvituksellinen”. Pääpahiksena luimisteleva John Malkovichkin pitää maneerinsa vaihteeksi piilossa ja Jeremy Irons… Jeremy Irons on Eragonin Obi-Wanina, öh-eiku-siis-tota, opastaja-Bromina itse täydellisyys. Hän tekee stoorille alecguinnessit, ottaa keskinkertaisesta materiaalista irti enemmän kuin sillä olisi antaa. Tästä syystä onkin positiivista, että Ironsilla on elokuvassa paljon aikaa (sinänsä hienojen lohikäärmelentelykohtausten lomassa) ihastuttaa katsoja Bromiin.
Eragonin maailma (ja tarina) ei juuri tusinafantasiakirjojen yleistarjonnasta eroa. Elokuvan musiikki on perinteikästä töräyttelyä, jota genren leffoissa ja tv-sarjoissa on saatu kuulla loputtomiin. Tästä syystä leffapahanen jää Peter Jacksonin LOTR-trilogian varjoon ja pahasti. Mutta on asioita, jotka tekevät Eragonista ”lötröä” miellyttävämmän katselukokemuksen. Tämän lohikäärmeseikkailun taistelut eivät ole niin tukahduttavan massiivisia ja sekavia, rytmitys ainakin tämän elokuvan osalta on onnistunut ja ennen kaikkea: leffan hahmoja kohtaan voi tuntea vaivattomammin sympatiaa kuin muuten niin hienossa Tolkien-sovituksessa. (Hei c’moon, eihän kukaan oikeasti kokenut samaistuvansa johonkin Frodoon, eihän? Ja se Aragornkin hukutettiin semmoiseen sekamelskaan, että viidennen päätöskohtauksen jälkeen oli kai ihan sama, oliko se vanha entti vaiko komea immeinen.) Katsojasta totta kai riippuu, mille elokuvassa antaa arvoa ja minkä kokee uutena ja upeana. Eragonin kannalta olisi tietysti jees ja vautsi-vau, jos jostakin löytyisi massoittain nuoria, joille Star Wars ja LOTR ovat täysin tuntemattomia käsitteitä.
Pisteet:
Arvosteltu: 14.12.2006
Katsottu: Teatterissa
