Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Youtuben pahamaineisen sattumanvarainen algoritmi heitti kerrankin huikean hienon löydön. Tim Fletcher -nimisen psykologisten juttujen parissa työskentelevän kaverin kanava käsittelee lapsuusajan traumoja, ja miekkonen on pistänyt sinne kymmenien videoiden edestä luentoja ja esitelmiä aiheesta kasvatuspsykologian ym. näkökulmasta selkeän kansankielisesti esitettynä. Aivan huikean opettavaista settiä, ja tällaisen kuunteleminen auttaa vähän ymmärtämään ihmisten perimmäisiä ahdistuksen aiheita.
Yksi juttu mitä olen noista oppinut, että valitettavan usein vanhempien kämmäilystä voi seurata lapsille elinikäiset traumat vaikkei kotona viinaa vedettäisikään. Pelkästä välinpitämättömästä asenteesta voi seurata vaikka minkälaisia traumoja, kun lapsi kokee ettei tule rakastetuksi omana itsenään. Näistä tuli ensimmäisenä mieleen joku Mike Tyson, joka vanhemmiten ymmärsi seksiaddiktionsa johtuvan äitinsä hyljeksimäksi tulemisesta lapsena. Tony Halme oli kanssa oikea “poster boy” lapsuuden traumoille: mies ei kyennyt eläesssään edes muodostamaan rehellisiä ihmissuhteita varsinkaan naisten kanssa, sisäistä turvattomuutta kompensoitiin huumeilla ja steroideilla, ym.
Terminator 2
Pitipä ihan pikaisesti tämäkin katsoa taas uudestaan. Kuuntelin viikolla yhden mielenterveyskuntoutujan haastattelun, missä kaveri puhui vaikeasta ja väkivaltaisesta lapsuudestaan. Kaveri vertasi omaa normaalia perhearkeaan ja jatkuvaa väkivaltaiselta juoppoisältä äitinsä kanssa pakenemista Terminaattori kakkoseen. Omasta mielestä se olikin kyllä harvinaisen osuva vertaus. Tämä lieneekin varmaan yksi syy kahden ensimmäisen termiksen universaalile ja ajattomalle suosiolle ylipäänsäkin: jos ensimmäinen termis muistuttaa jotain naisen pakoa väkivaltaisesta parisuhteesta, paetaan jatko-osassa tietysti perheväkivaltaa. Käyhän se ainakin omaan järkeen.
Pepe Laaksonen on kuollut. Pepe oli Dingon basisti ja legendaarinen suomalainen ääninäyttelijä 90-luvun kultaisilta vuosilta. Yhteen aikaan tämä tunnistettavan kimeällä äänellä puhuva mies tuntui olevan kaikkialla. Pepen magnum opus oli tietysti Prätkähiiret Marsista, jossa mies esitti Vinskiä, Lalli Leipäjuustoa, Nuikkia ja varmaan kahtakymmentä muuta hahmoa.
Ogi Ogas & Sai Gaddam: A Billion Wicked Thoughts
Modernin seksuaalipsykologian ehdoton klassikko. Aihetta on perinteisesti vaikea tutkia ja vielä vaikeampaa saada rahoitusta, joten tässä rajoja rikkovassa projektissa paneuduttiiin aiheeseen tutkimalla tilastollisia ja tietoteknisiä välineistöä käyttäen internetin hakukoneiden ym. kautta kerättyyn dataan. Oikeastaan ensimmäinen puolikas onkin niin perustavanlaatuista settiä ihan jo ihmisen biologiasta ja sukupuolten välisistä eroista, että tällainen pitäisi oikeasti opettaa jo peruskoulussa. Vaikka tässä on ikää jo itselläkin mittarissa, koin saavani tästä irti valtavan paljon uutta ja hyödyllistä informaatiota, mitä ei ehkä käytännössä niin paljon tulisikaan arjessa mietittyä.
Ensinnäkin tuli huomattua, kuinka paljon esimerkiksi nykyajan poliittinen keskustelu heijastaa jotain internetin pornodataa. Otetaan nyt esimerkiksi tämä nykyajan transukuume, missä joku promillen sadas- tai tuhannesosan suuruinen vähemmistö on nostettu tikunnokkaan, kuin koko ihmiskunnan tulevaisuus riippuisi siitä. Oikeasti transuporno on yksi fetissijynkyn suosituimmista alalajeista netissä ja kaikenlaisten pensselisetien suosikki, siis oikea miljardibisnes. Aiheesta tuskin puhuttaisiin nykyisin ilman tuota fetissinäkökulmaa. Ei se meinaan ihme ole, että teini-ikänsä kanssa kärvistelevät nuoret saa netistä idean mennä noihin terveyden lopuksi iäksi pilaaviin transhoitoihin, kun siellä on tietty ne hikiset pervopetterit yllyttämässä.
Tästä aiheesta ja vähän muustakin voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Sanonpa vaan, että pelkästään tämä aihe selittää monta yhteiskunnallista ja ihmisen käyttäytymiseen liittyvää perusjuttua paremmin kuin moni yliopistossa opetettu hieno teoria yhteensä. Tämä kannattaa muuten mieluummin nauttia äänikirjana kuin lukea suoraan, koska täysin haudanvakavalla ja monotonisella äänellä luettuna tämä saa parhaimmillaan melkoisen koomisia ulottuvuuksia etenkin sellaisissa kohdissa, missä otetaan näytteitä naisten ja miesten suosimasta eroottisesta kirjallisuudesta. Säälin sitä kaveria, joka on joutunut nuo pätkät vetämään naama pokerina.
En malta olla vielä vastaamatta tähän teknologiakeskusteluun, kun tuli viimeinen viikko ahkerasti luettua ja kuunneltua luentoja aiheesta “teknologia ja nykynuorison ahdistus”. Tämä ongelma on niin mahdottoman moniulotteinen ja hankala, ettei sitä oikein meinaa ihan heti ymmärtääkään. Samalla aihe on pahuksen mielenkiintoinen.
Muistan esimerkiksi omasta lapsuudesta kun levottomat, vihaiset, ym. lapset pantiin “rauhoittumaan” panemalla jotain Disney-leffaa tulemaan, lyötiin konsolipeli käteen tai vastaavaa. Näin siis evättiin lapsilta mahdollisuus oppia rakentavia keinoja käsitellä negatiivisia tunteita ja sen sijaan lähinnä opetettiin turruttamaan paha olo pois näillä digijutuilla kuin jotkut Pavlovin koirat. Siinä sitten kun murrosikä iski ja tyyliin ensimmäiset teiniromanssit epäonnistui, niin osa porukasta tietysti hautautui näihin nettijuttuihin sun muihin ja putosi kelkasta, jotkut pysyvästi.
Näin oli kotona opetettu.
Tiedän yhden kaverin, jota vieroitettiin varmaan vuosikymmenen verran koska siltä oli kaikki vähätkin sosiaaliset taidot surkastuneet pois, kavereita ei enää ollut eikä yksikään firma halunnut tuollaista syrjäytynyttä riveihinsä. Onneksi se vieroitus sitten onnistui, ja kaverilla on nykyään vaimo ja kaikki. Että tällaista mokailua meidänkin vanhemmilta. Nykyään on vielä nämä älylaitteet, eli tämä sama ongelma voi olla nyt vaikka kuinka paljon pahempi kuin meidän lapsuudessa.
Mutta tämähän on vasta alkua. Jokainen parisuhteessa ollut varmasti ymmärtää, kuinka siinä touhussa kummallekin osapuolelle on tapana asettaa tiettyjä odotuksia käyttäytymisen ym. suhteen, tyyliin aika moni aikuinen ihminen karsastaa huonoa hygieniaa, karkeita käytöstapoja, lapsellisuutta, etc. eikä varmasti ikinä haluaisi tuollaiseen kajota pitkällä tikullakaan. Siksi onkin olemassa nettiporno, OnlyFans ja tekoälytyttöystävät, joiden avulla nuoriso pääsee tyydyttämään nykyään nämäkin tarpeensa ilman että tarvitsisi nähdä vaivaa ja esim. kasvaa aikuiseksi. Jynkkyä löytää vaikka googlen kuvahausta koska tahansa, oman maun mukaan muokattu tekoäly tekee ja sanoo ihan mitä tahansa ja OnlyFansissa riittää kun heittelee vähän rahaa niin johan alkaa tapahtua.
Nämä nyt vaikka aluksi kun yhdistää ja laskee vähän yks yhteen, niin onhan tuossa aika kuumottava kombo selittämään näitä nykyajan digiongelmia ja muutenkin aika infantiiliksi mennyttä ilmapiiriä.
Tähän on vielä yksi hyvä artikkeli, joka on kiertänyt paljon netissä ja herättänyt keskustelua. Kyseessä on honest-broker.com -sivustolla ilmestynyt “State of Culture 2024”, jossa selitetään tätä jenkkikorporaatioiden dopamiiniaddiktiolle perustuvaa digibisnestä ja sen degeneroivaa vaikutusta kulttuuriin ja nuorison mielenterveyteen.
Aika kylmäävää settiä.
Tota noin, tuon viimeisimmän arvostelun kanssa on näköjään käynyt joku ihme fiba ja siinä on osa kappaleista tullut kahteen kertaan. Saatteko tuon korjattua vai pistänkö itse korjatun version eetteriin?
Tuosta internet-kulttuurista ja meuhkaamisesta olen ollut samaa mieltä jo kauan. Varmaan se oli silloin vanhaan aikaan kun netti oli vielä sellaista villiä länttä missä sai sanoa ihan mitä tahansa ja warettaa niin paljon mitä tahansa kuin sielu sieti ilman mitään seuraamuksia, niin siinä pääsi juuri ne pahimmat impulssit helposti valloilleen. Nykyään kun on nämä ns. kulttuurisodat ja mielenvikainen porukka vainoaa ja kiusaa toisiaan netissä joka päivä, niin ei se ihme ole että vähän maku mennyt. Pikemmin tässä nyt haluaa esiintyä vähän aikuisemmin ja erottautua noista öyhöttäjistä mitä on somet ja muut täynnä.
Mun mielestä on jopa ihan hyvä että tästä touhusta on tuollainen naiivi neitseellisyys ja ilo mennyt. Ihmisille tekee pelkästään hyvää laittaa se älykännykkä välillä takaisin taskuun ja miettiä vaikka vähän oikean elämän asioita. Itsellä on viimeiset pari vuotta tullut tarkoituksella vieroittauduttua tästä oopiumista ja olen tällä hetkellä varmaan elämässäni ensimmäisen kerran täysin terve eikä ole mitään epävarmuuksia, ahdistuksia tai traumoja. Kaikki on järjestään laitettu kuntoon, ja tuntuu että voisi helposti kirjoittaa vaikka tuhat arvostelua vuodessa jos ei olisi elämässä muita velvoitteita.
Liisa Saariluoma: Postindividualistinen romaani
Turun yliopiston kirjallisuustieteen emeritusprofessorin huikean hieno kirjanen 80-luvun lopulta. Komealta kalskahtava nimi viittaa postmodernismiin ja erityisesti kaunokirjallisuudessa etääntymiseen valistuksen ja romantiikan ajan kartesiolaisesta yksilökeskeisestä ja rationaalisesta ihmisihanteessa. Saariluoma on aito vanhan ajan elitistinen vasemmistoälykkö, joka on selvästi nähnyt vaivaa kirjoja valitessaan sekä niiden sisältöä analysoidessaan. Saariluoman teksti on erittäin jämptiä ja selkeää, ja sai ainakin itseni innostumaan valtavasti mainituista kirjoista ja kirjailijoista.
Ehkä tärkeimpänä tärppinä Saariluoman teksti herätti paljon uusia ajatuksia ja sai tarkastelemaan aiemmin katsottuja leffojakin vähän uudesta näkökulmasta. Oivalsin esimerkiksi, että nykyaikaiset Robinson Crusoe -filmatisoinnit eivät itse asiassa perustu niinkään siihen alkuperäiseen romaaniin vaan Michel Tournierin Perjantaihin, jossa haaksirikkoutunut mies käy selviytymistaisteilua ei niinkään henkensä vaan ihmisyytensä puolesta: taannoinen The Red Turtle esimerkiksi on aivan täsmälleen sama tarina, samoin se Tom Hanksin Cast Away.
John Gray: The Soul of a Marionette
En ole ihan varma voiko tällaista laskea filosofiseksikaan kirjaksi, lähinnä jonkinlaiseksi löyhäksi tajunnanvirraksi aiheesta “ihmisen vapaus”. Tästä teki erityisen viihdyttävän kirjoittajan huomattava yleissivistys ja erilaisten aiheiden saumaton synkronointi. Kirjassa loikitaan täysin suvereenisti genrestä ja aiheesta toiseen: välillä viittaillaan romaaneihin ja runoteoksiin, sitten pannaan sekaan jotain gnostilaisuutta ja kosmologiaa, robotiikka, Mesoamerikan kulttuurihistoriaa, Philip K. Dickiä ja vaikka mitä. Pituutta tällä on vähän yli satakunta sivua, ja Grayn ähkyyn asti informatiivista tajunnanvirtaa oli mielettömän hauskaa lukea.
En ole täysin varma, mitä Gray tällä kaikella halusi sanoa, mutta ilmeisesti tässä viitattiin gnostilaisen mystiikan yhteyttä nykyaikaisten luonnontieteiden hengellisiin juuriin sekä joidenkin ajattelijoiden maalaamiin tulevaisuudenkuviin. Yhteistä näillä kaikilla on ihanne ihmisen kasvusta rajoittavan ja pahan aineellisen maailman yläpuolelle tai jotain siihen suuntaan.
Vitalic – My Friend Dario (Dima Prefers Newbeat Mix)
Yksi hauska juttu mitä on tullut harrastettua kesällä autoillessa on pistää soittimesta tulemaan täysin sattumanvaraisesti aivan mitä tahansa renessanssi- ja barokkimusiikista kaiken maailman black metaliin ja discojytkeeseen. Tämä kappale oli yksi omista suosikeista siitä putkesta: kyseessä on remix-versio yhdestä simppelistä tanssipop-kappaleesta vuosituhannen vaihteesta. Tällä kertaa remix vain on miljoona kertaa mielenkiintoisempi kuin se yksinkertainen alkuperäisversio. Tätä kuunnellessa joutui pitkään arvailemaan mitä tässä oikeasti tapahtuu ennen kuin varsinen jytkytys edes alkaa. Siinä vähän ihmiset katseli pitkin matkaa kun koko auto hytkyi sen biitin tahtiin.
Olisihan se nyt hienoa, jos tälle sivustolle vielä joskus saisi taas mahdollisuuden tehdä ja lukea käyttäjien omia listoja. IMDB:llä, Letterboxilla ja Listalilla on tämä ihan vakiona, ja muiden aktiiviharrastajien mieltymyksiä selaamalla tekee yleensä parhaat löydöt.
Näitä löytöjä selatessa tulee muuten samalla huomanneeksi miten hanurista tämä nykyinen striimausjärjestelmä on. Paljon on sellaisia parin vuosikymmenen takaisia suosittuja ja kehuttujakin Hollywood-rainoja mitä ei voi katsoa missään, koska tuommoiset palvelut keskittyy aivan niihin kaikkiin helpoimpiin massajuttuihin ja omiin tuotoksiin. Hyvällä tuurilla juuri löytää jostain kirjastosta tai kirpparilta jonkun kasetin tai DVD:n, ellei sitten piratismia halua alkaa harrastaa. Onneksi on aina paremman puutteessa jotain tekijänoikeuksista vapaita neukkuleffoja.
Seuraavan kirja-ja elokuvaprojektin tausta on vähän monimutkaisempi ja inspiraatio syntynyt pidemmän ajan kuluessa. Käytännössä kyllästyin kokonaan tähän nykyamerikkalaiseen touhotukseen ja ties mihin urpojen “kulttuurisotiin”, ja pistin ihan suosiolla suuren osan koko nykyajan populäärikulttuurista, someroskasta ja muusta vastaavasta pannaan, ja päätin ihan suosiolla alkaa keskittyä entistä enemmän ns. vakavampaan taiteeseen, siis myös kansainvälisempään kuvataiteeseen, runouteen, filosofiaan ym. itselle vähän vieraampaan. Viime syksystä suoritettu Dostojevski- ja eksistentialismilukemisto on ollut vähän tätä samaa sarjaa.
Elizabeth Frank: Pollock
Tämä kirja on löyhä elämänkerta ja taiteilijakuva yhdestä kautta aikain suosikkimaalareistani. Jackson Pollockin abstrakti taide on kaikessa arvoituksellisuudessaan mielettömän kiehtovaa kamaa, ja ammattimaisen toimittajan sekä tietysti taiteilijan itsensä kertomana sitten senkin edestä. Surrealistien opeista ammentava Pollock itse selittää, kuinka tämän luova prosessi on vähän kuin vuoropuhelua alitajunnan ja tietoisuuden välillä: abstrakti maalausprosessi on enemmän psyyken spontaania itseilmaisua, ja taiteilija itse yrittää maalatessaan samalla tulkita ja arvailla alitajuntansa tarkoitusperiä. Pollock kertoo taiteensa olevan “sattumanvaraista” ja “kaoottista” vain sellaisessa tapauksessa, että tämän keskittyminen häiriintyy tai “vuoropuhelu” mielen eri osien välillä katkeaa. Robert Crumb sanoi samaa omasta työskentelystään siinä klassisessa dokumentissa, minkä taannoin arvostelinkin.
Walter,Erben & Hajo Düchtig: Joan Miró 1893-1983 : ihminen ja tuotanto
Joan Miro on äärimmäisen kiistelty ja monen keskivertokuluttajan vihaama taiteilija. Tässä kirjassa en niinkään välittänyt tekstistä kuin hienosti valikoidusta kuvallisesta aineistosta, josta näkee Miron taiteen kehityksen alkuvaiheen kubistisesta ja ekspressionistisesta sekatyylistä kaikenlaiseen abstraktiin symbolismiin ym. vastaavaan. Miron myöhempi tyyli näyttää kuin pikkulapsen päiväkotipiirrokselta, mutta miehen luovia ratkaisuja on huomattavasti helpompi ymmärtää ja arvostaa koko kehityskaareen perehtymällä kuin irrallisina paloina. Ehkä oma suosikkini Miron tyylikausista on jossain 30-ja 40-lukujen taitteessa, erityisesti “tähtitaivasta” esittävien solumaisten abstraktien maalausten sarja. Ne on tosi hienoja ja persoonallisia.
Ai pahus kun tuli tämä mieleen vasta nyt.
Kun kamppailulajileffat on kyseessä, niin Heroes of the East on aivan huippua. Tässä kiinalaiset kungfumiehet naureskelevat aluksi ruokapöydässä ajatukselle matsista japanilaisten nikkareiden kanssa. Sana kiirii Japaniin asti, ja piankos ninjat, karateukot, judokat ja muut Nipponin parhaat voimat ottaa jo mittaa kiinalaisten kanssa. Tässä on taatusti näytillä kaikki esoteerisimmat kamppailu-, miekkailu ja keihästyylit mitä tuolta löytyy. Jopa Drunken Masterin pontikasta voimaa saava puliukko-kungfun kuningas itse tekee pienen cameon.
