Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Joker 2 on näköjään “vihdoin” tulossa teattereihin.
Mun mielestä on omalla tavallaan hilpeää seurata ihmisten pöyristymistä tuon Jokerin jatko-osan pohjalta. Esitettyjen argumenttien ja juonipaljastusten perusteella voin kyllä ymmärtää hyvin, miksi siitä ei yleiseti kauheasti pidetä, mutta tietty paheksunta menee kyllä jo yli viimeistään siinä vaiheessa kun aletaan tirauttamaan kyyneltä, raivoamaan kameralle ja puhumaan “kaikkien aikojen surkeimmasta jatko-osasta”.
Bitch please, ainakaan Jokeri ei siinä jatko-osassa ole tullut jostain Zeist-planeetalta. Rima on näiden suhteen karmeiden jatko-osien suhteen oikeasti niin matalalla, ettei joku kadunmies sitä syvyyttä välttämättä täysin ymmärräkään. Ehkä siitä Jokeristakin nauttii eri tavalla kunhan on katsonut ensin Highlanderit ja Speed kakkosen kaltaiset kauhistukset läpi.
Network – Kasvot kuvaruudussa (1976)
Sidney Lumetin klassikko tuli katsottua pitkästä, pitkästä aikaa uudelleen. Jos joskus tuntuu, ettei Hollywoodista tule tarpeeksi älyllistä ja yhteiskuntakriittistä teosta, niin tässä olisi juuri sellaista viihdettä luvassa.
Leffan alussa vanha uutislukija pannaan eläkkeelle, ja siitäkös mies tulistuu ja raivoaa suoraan kameralle. Kameran takana huomataan yleisön pitävän räyhäävän vanhan äijän energiasta, ja tälle buukataan kokonainen televisiosarjansa, jossa ukko saa päästellä höyryjä paljastamalla koko totuuden korruptoituneista poliitikoista, korporaatioista, ympäristötuhoista, ym. vastaavasta.
Kerrankos pappa menee sohaisseeksi myös televisiokanavan omistavan megakorporaation bisneksiin, ja siitäkös haloo vasta nouseekin. Legendaarisessa monologissa firman päällikkö toteaa uudelle tähdelleen, kuinka todellisessa maailmassa ei enää ole kansallisvaltioita, kansoja tai aatteita – ainoastaan rahaa ja bisnestä. Modernin maailman todellisia valtioita ovat IBM, AT&T ja kumppanit. Kaikki muu on oikeasti yhdentekevää ja siksi sallittua riistaa.
Kirjoitan tästä varmaan joskus enemmänkin, mutta onpahan aina ajankohtainen leffa ihan karua loppuaan myöten: modernin ajan profeetta ja väärinkäytösten väsymätön ruoskija käytännössä katoaa loputtomaan informaatiovirtaan ja lakkaa lopulta elämästä edes muistona ihmisten mielissä.
Carl Grimberg: Kansojen historia 1 ja 2
Grimbergin kirjat on huikeaa kamaa. Jos koulun historiantunnilla jäi jotain oppimatta, niin tällä 25-osaisella mukaansa tempaavalla ja eloisalla otteella kirjoitetulla länsimaiden historian kokonaisesityksellä aukot sivistyksessä paikataan komeasti. Kaksi ensimmäistä osaa käytännössä muodostavat kattavan lähdeaineiston suomenkielisen Wikipedian Mesopotamiaa, Etu-Aasiaa ja Egyptiä koskeville artikkeleille, suuri osa niistä teksteistä on oikeasti lainattu ihan suoraan näistä kahdesta ensimmäisestä kirjasta.
Grimbergit tulee luettua vähintään kerran vuodessa, joskus kaksikin. Kannatti hankkia kirpparilta omaksi opiskeluaikoina, näistä on loputtomasti iloa ja kestää isältä pojalle.
K. Black: Tactical Barbell I & II
Etsiskelin tuossa joku aika sitten uudenlaisia ideoita urheiluharrastuksiin, ja käsiin osui monen kanssaharrastajan suosituksesta tällainen kultakimpale. Tactical Barbell on poliiseille, palomiehille, hengenpelastajille ym. vastaaville erittäin vaativaa fyysistä työtä tekeville suunnattua monipuolista tehotreeniä. Ensimmäinen osa keskittyy enemmän voimaharjoitteluun ja toinen aerobiseen. Näissä mennään aika pitkälle urheilutieteisiin ja yksityiskohtiin, joten nämä vaativat vähän ylimääräistä opiskelua, vaikka itse treeni onkin verrattain suoraviivaista. Vanhemmiten pelkkä bodaus ja lihasmassa eivät kuitenkaan ole enää kauhean järkeviä ylläpitää, koska ne rasittavat niveliä ja muuta elimistöä. Tällainen monipuolinen ja tehokas yleistreeni on terveellisempi harrastus, ja täydellisessä maailmassa olisin ainakin itse mieluummin löytänyt nämä jo parikymmentä vuotta aiemmin.
Blitz Wolf (1942)
En tiedä miksi, mutta tämä animoitu lyhäri tuli täysin puskista mieleen ja tein hauskan huomion/oivalluksen. Disneyn alkuperäisessä sensuroimattomassa Kolme pientä porsasta -lyhärissä Iso Paha Susi naamioituu isonenäiseksi juutalaiseksi kun taas kyseistä lyhäriä parodioivassa Blitz Wolfissa Iso Paha Susi onkin Aatu itse. Voi taivas näiden vanhojen klassikoiden kieroa huumoria. 😀
Jos lasketaan mukaan tietty tulkinnallisuus, niin George Romeron Dawn of the Dead (1978) ja Philip Kaufmanin Ihmispaholaiset (1978) ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia yhteiskuntakriittisiä elokuvia. Molempien kauhu perustuu ajatukseen perinteisen ihmisyyden ja yksilöllisyyden pyyhkiytymisestä jonkinlaisen yhteiskunnallisen luutumisen tai aivottoman ja keinotekoisen massakulttuurin paineessa. Romeron zombit vaeltavat kauppakeskuksessa, kun taas Kaufmanin muukalaiset ovat kuin tavallisia ihmisiä, mutta vain sisältä tyhjiä kuoria ja jonkin epämääräisen voiman hallinnassa.
Peter von Baghin kirjoituksista on jäänyt hihaan tällainenkin pointti, että gangsterielokuvan genre on itse asiassa erittäin yhteiskuntakriittistä ja ajatuksia herättävää viihdettä, sillä järjestäytyneen rikollisuuden puuhia voi yhtä hyvin tarkastella myös eräänlaisena markkinatalouden ja bisneksen äärimuotona, moni elokuvantekijä on tätä tulokulmaa painottanutkin aivan genren alkuajuista asti. Jos katsoo esimerkiksi jotain Scarfacea, niin leffahan kertoo periaattessa vallan ja rahan turmelevasta vaikutuksesta ja ahneen ns. paskaisesta lopusta, samoin on laita Michael Corleonen kasvulla naiivista nuoresta miehestä häikäilemättömäksi “perhebisneksen” pomoksi. Hyvin kuvaavasti Amerikka onkin perinteisesti ollut gangsterileffojen ykkösmaa käytännössä aina.
Amerikka on kyllä yks hullu maa nykyään. Ne perimmäisimmät ongelmat siellä taitaa vielä olla niin syvällä ja jatkuneet niin pitkään, ettei niitä edes täysin ymmärretä tai koetetakaan korjata, vaan mennään puolin ja toisin sillä perinteisellä vainoharhaisella öyhötysmentaliteetilla a la kulttuurisota somessa, cancel culture, ym. missä vaan syytellään muita ja etsitään syitä purkaa sitä pahaa oloa ihmisiin.
Ei tällaisilla jenkkien ähinöillä kannatakaan päiväänsä pilata. Onneksi netin ulkopuolella pystyy vielä olemaan altistumatta sille liikaa.
Stan Sakai: Usagi Yojimbo – Special Edition
Usagin kymmenen ekaa vuotta kahteen paksuun niteeseen koottuna. Muistin vaan yksi ilta omistavani tällaisenkin, ja pitihän se tietysti lukea aivan liian pitkästä aikaa.
Usagin lukeminen palautti taas mieleeni, miksi ainakin itse tykkään enemmän länsimaisesta sarjaluvasta ja animaatiosta kuin japanilaisesta. Meillä on aivan standardi juttu, että likimain jokainen tuotos näyttää ja tuntuu tunnistettavalta ja yksilölliseltä, kun taas Japanissa mennään aina kummassakin enemmän tai vähemmän perinteisen vakiintuneen kaavan mukaan. Jotain Ren & Stimpyä ei ikinä olisi voinut tehdä Japanissa.
Usaginkin kohdalla tyyli ja tarinat, vaikka ammetavatkin Japanista, ovat nimenomaan hyvällä tavalla länsimaista sarjakuvaa. Koska itse olen nähnyt ja ammoin arvostellut varmaan kaikki vähänkään merkittävät samuraileffat, niin ymmärrettävästi Usagistakin löytää kaikenlaisia jänniä viittauksia mitä obskuureimpiin genren teoksiin. Jei esimerkiksi on selvästi saanut inspiraationsa Sword of Doomin päähenkilöstä, sokea samurai on Zatoichi, sitten on Lone of and Cub, parissa tarinassa viitataan Arska-leffoihin ja vaikka mitä.
Ehdottomasti oma suosikkini näistä alkupään tarinoista on se koronkiskojan pojan lankeemuksesta ja kuolemasta kertova juttu.
En ole itsekään koskaan katsonut tuota Big Shortia, en yhtäkkiä edes muistanut koko elokuvaa. Se näyttäisikin olevan vähän pienemmän budjetin asiakeskeisempi Hollywood-tuotos. Tuolloin finanssikriisin kiemurat puhuttelivat varmasti paljon ihmisiä, joten Big Shortin kaltaiselle leffalle löytyi paljon yleisöä.
Satojen miljoonien Hollywood-leffoissa tuskin voikaan oikeasti kommentoida mitään konkreettista mistään, koska jostainhan se rahoitus on saatava, ja rahan mukana tyypillisesti tulee kaikenlaisia ehtoja. Hollywoodissa onkin kuulemma ns. kultaisena sääntönä tunnettu sanonta “se jolla on kultaa, päättää säännöistä”.
Meillä on kanssa työpaikalla yksi kaveri, joka näyttää ihan tohtori Houselta eli krapulaiselta Hugh Laurielta. Voi vain kuvitella kuinka paljon ihmisten päät on vuosien varrella kääntyneet kun ukko on koittanut kulkea jossain. 😀
Tulipa äsken tällainenkin oivallus.
Tässä nyt on monta vuotta tullut manattua tuota vanhaa “paha korporaatio” -klisettä, mitä nyt on kaikissa Hollywood-leffoissa viljelty jo vuosikymmeniä. En ainakaan itse ole pintaa syvemmältä koskaan edes tohtinut pohtia, miksi se klisee menee niin tunteisiin ja ylipäänsä on niin tyhmä.
Ehkä syy on siinä, että koko pahan korporaation metkut on yleensä yksinkertaistettu johonkin yksinkertaiseen sarjakuvamaiseen pahisjuoneen varsinaisen konkreettisen yhteiskuntakriittisen sanoman sijaan. Mä en esimerkiksi muista ikinä nähneeni sellaista Hollywood-leffaa, jossa suoraan käsiteltäisiin esimerkiksi jättipankkien, poliitikkojen ja sotateollisen kompleksin mekanismeja, mediakorporaatioiden harrastamaa julkisen mielipiteen manipulointia ja omaa politikointia, kaikkien edellisten likaisia yhteyksia ynnä muuta.
Viime aikoina on esimerkiksi keskusteltu teknologia- ja somejättien poliittisista yhteyksistä. Monissa maissa on ihan jo perustuslaissakin taattu sananvapaus, joten poliitikot kätyreineen ovat painostaneet yksityisiä firmoja manipuloimaan ja sensuroimaan näennäisesti omaan laskuunsa käyttäjien hakuja ja keskusteluja pitääkseen hanurinsa selvillä vesillä ikävistä paljastuksista. Viimeksi näin kävi Elon Muskin X:lle Brasiliassa, ja firmaa uhkaa nyt täyskielto siinä maassa, koska Musk ei suostunut tähän poliitikkojen kikkailuun.
Kun puhutaan vähänkään yhteiskuntakriittisistä aiheista elokuvissa, niin tällaisia aiheita ei näe yhtään missään koskaan nykyään. En muista kuulleeni punk- tai hevikappaleitakaan, missä näitä ihan konkreettisia kaikkia koskettavia yhteiskunnallisia asioita nostettaisiin esiin. Joku karikatyyrimäinen paha kapitalisti tai maailmanvalloitusta havitteleva paha rikas korporaatio Hollywood-leffoissa on lähinnä huono vitsi.
Yön kasvot (1979)
Shohei Imamuran tositapahtumiin perustuvan rikosdraaman olinkin näköjään jo joskus katsonut ja pisteyttänyt, mutta kuultuani koko alkuperäisen tarinan innostuin katsomaan tämän uudestaan ja vertailemaan inspiraation kohteeseen.
Tässä siis seurataan Ken Ogatan esittämän elämäntapahuijarin ja sarjamurhaajan elämää ja tekoja. Harmittavasti tosielämän tarinasta se kaikkein mielenkiintoisin käänne on leffasta jätetty pois, nimittäin kiinni jääminen. Tuohon aikaan muuan shintolainen pappi kampanjoi kuolemaantuomitun väärän miehen puolesta. Japanissa on perinteisesti oltu hyvin esivaltauskollisia, joten jonkun yksittäisen ukon protestille ei paljoa painoa annettu. Lakimieheksi tekeytynyt murhamies asteli papin taloon nauttimaan tämän perheen vieraanvaraisuudesta ja suunnitelmissa olikin lopuksi hoidella koko kööri päiviltä, mutta perheen tytär tunnistikin miehen koulumatkan varrella olleesta etsintäkuulutuksesta. Lopulta koko valtakunnan metsästämä murhaaja saatiin sensaatiomaisesti kiinni ja tapauksen saaman julkisuuden ansiosta väärä mies pelastettiin kuolemasta.
Yksi kummallisimmista jutuista joita olen ainakaan itse kuullut Delonista menee jotakuinkin niin, että Velvet Undergroundistakin tuttu huippumalli Nico väitti joskus 60-luvulla seurustelleensa Delonin kanssa ja synnyttäneensä tälle poikalapsen. Kun Nicolla sitten itsellä alkoivat huume- ja mielenterveysongelmat, piti jonkun vastuullisen alkaa lapsesta huolehtia. Alain Delon itse kiisti kaiken, mutta tämän vanhemmat päättivät lopulta ottaa Nicon pojan omakseen ja Alainin velipuoleksi.
Yhtenä vaihtoehtoisena teoriana on ehdotettu, että Nico seurustelikin vain Delonin näköisen miehen tai peräti kaksoisolennon kanssa eikä mainittuine ongelmineen kyennyt kunnolla ymmärtämään tai hyväksymään todellisuutta. Lopulta kun tuli puhe vastuusta ja isyydestä, tämä kyseinen ukko olisi sitten ottanut hatkat ja emäntä itse olisi lähtenyt oikean Alain Delonin perään.
Jean Renoir: Pelin säännöt (1939)
Yksi niistä “maailman parhaiksi” tituleeratuista leffoista, joiden sanomaa ja tarkoitusta en ole ikinä ymmärtänyt – ennen kuin nyt. Ehkä tämän ymmärtäminen vain sitten vaatii tiettyä elämänkokemusta ja valitettavaa altistumista elokuvankin kuvaaman aikamme “parempien ihmisten” mentaliteettiin ja koohotuksiin. Renoir onkin näkemyksineen asian ytimessä tuumatessaan koko touhun olevan pohjimmiltaan pelkkää pinnallista kekkulointia ilman suurempaa sisältöä tai merkitystä. Vanhaan aikaan tietyn statuksen mukana tuli ainakin periaatteen tasolla myös velvollisuuksia ja vaadittiin vähintään arvokasta käytöstä tai poikkeuksellisia tekoja, nykyään ei vaadita muuta kuin kiiltävää julkisivua ja valkaistuja hampaita. Koko “paremman väen” edustama instituutio on yhtä teennäistä shaibaa ja oikealle elämällle vierasta pintaliitoa.
Alain Delon (1935-2024)
Alain Delon, ranskalaisen elokuvan “suuri mies” ja miljoonien naisten päiväuni on kuollut. Deloinin kuumin tähtikausi oli erityisesti 60- ja 70-luvuilla, jolloin tämä työskenteli erityisesti Italian ja Ranskan johtavien nimiohjaajien ja erityisesti Jean-Pierre Melvillen kanssa mm. sellaisissa teoksissa kuin Rocco ja hänen veljensä, Tiikerikissa ja Ajojahti.
