Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Louis-Ferdinand Celine: Sota
Vilhelm II: The Kaiser’s MemoirsLisää ensimmäistä maailmansotaa, ensimmäinen ranskalaisen rivisotilaan ja jälkimmäinen itsensä Saksan keisarin silmin.
Celinen omaelämänkerrallinen Sota alkaa päähenkilön maatessa vakavasti haavoittuneena omassa verilammikossaan. Celine kärsi tämän tapahtuman johdosta kovista kivuista lopun ikänsä ja vihjaa kirjassaan kärsimyksen yltäneen henkisellekin puolelle. Itse teksti on jälleen taattua itseään, eli Celinen maailma on rintamallakin täynnä paskaa, huoria, parittajia ja kaikenlaisia muita groteskeja yksityiskohtia. Tämän ja ainakin viiden, kuuden Celinen ennestään tuntemattoman valmiin romaanin käsikirjoitukset katosivat sodan jäljiltä ja löydettiin aivan hiljattain, onneksi.
Keisarin muistelot ovat valtava pettymys, jos kaipaa tietoa itse sodasta. Vilhelm II oli vallan kahvassa kolmisenkymmentä vuotta, ja sille välille mahtuu paljon muitakin kiinnostavia tapahtumia, kuten erilaisia skandaaleja sekä diplomaattisten ja taloudellisten olosuhteiden vuosikausia kestänyttä ajatumista kohti räjähdyspistettä. Kirjoittaja on selvästi loukkaantunut ihmisten syyttelyistä ja käykin siksi erityisen tarkkaan läpi sotaan johtaneita konkreettisia syitä aikansa vallan sisäpiiriläisen näkökulmasta.
Muutamista erityisen kiehtovista kohdista mainittakoon keisarin viehtymys assyrologiaan. Aikoinaanhan saksalaiset olivat arkeologian saralla maailman huippua, ja vielä sotaa edeltäneellä ajalla näiden tutkimusryhmät tekivät merkittäviä kaivauksia Mesopotamiassa ja Välimeren maissa. Vilhelm harmitteleekin kirjassaan, ettei suuri yleisö ainakaan kirjoitushetkellä ollut keisarin itsensä tavoin kiinnostunut Lähi-idän muinaiskulttuureista. Tämän voin kyllä itsekin allekirjoittaa, sillä Mesopotamian sivilisaatiot Aleksanteriin asti ovat helposti kaikkein kiehtovinta historiaa.
Toinen huvittava yksityiskohta liittyy jälleen kirjojen väliseen synergiaan. Hindenburg kertoi kouluvuosistaan, kuinka tämä sai mentorikseen ja kollegakseen Von Wittichin, muutamaa vuotta vanhemman vastavalmistuneen pojan. Hindenburg kertoo, kuinka hyvin leikkimielisellä Von Wittichillä oli aina tapana lähteä mukaan lasten lumisotiin sekä toisaalta innostua fyysisesti demonstroimaan historiallisilla tapahtumapaikoilla sattuneita kohtauksia. Myöhemmin kumpikin mies palveli komentajana ja etenivät kenraaliksi asti. Saksalaista huumorintajuttomuutta harmitteleva keisari kertoo kirjassaan, kuinka edelleen valitsi kenraali Von Wittichin henkilökohtaiseksi adjutantikseen. Eli sellainen oli myyttisen Adolf Von Wittichin urakehitys.
Vain neljä päivää AKA Sotilaan balladi (1959)
Oikeastaan näin vain sellaista unta, että katsoin tämän uudestaan, mutta uni itsessään oli niin tarkka ja eloisa, että lasken sen jo ihan konkreettiseksi katsomiseksi.
Elokuvan tarina kertoo venäläisestä sotilaasta, joka saa rintamalta neljä päivää lomaa ja päättää lähteä korjaamaan äitinsä talon vuotavaa kattoa. Kyseessä on siis yhdistelmä romanttista sotadraamaa ja eeppistä road movieta.
Itse asiassa siinä katsoessa tulin samalla huomanneeksi itse leffasta muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita en aiemmin edes tullut miettineeksi. Elokuvan lopussa nuori sotilas esimerkiksi tapaa kotikylässään nuoren plikan, joka nähdään elokuvan introssa kävelemässä vanhaa äitiä vastaan lapsi sylissään. Erotuksena Stalinin ajan elokuviin tässä romantiikka on korostetusti miehen ja naisen välistä eikä jonkinlaista tasa-arvoista toverillista androgyynia rakkautta ja henkilöhahmot korostetusti etnisiä venäläisiä eikä esim. pelkkää työväkeä.
Varsinainen kuvasto se vasta huikeaa onkin. Aljoshan matkan varrella nähdään mm. sateen kastelemia ratapihoja sekä kaiken tuhoava tulipalo. Kuoleman ja tuhon keskellä äitien nähdään huolehtivan lapsistaan ja luonnon käyvän läpi kevään ja kesän kukkeimmillaan. Vuoden kierto onkin tyypillisesti yhdistetty eri kulttuureissa kuolemaan ja jälleensyntymiseen, valon voittoon pimeydestä sekä kosmisen hyvän voittoon pahuudesta. Leijonakuninkaan nähneet varmasti tunnistavat tämän perustroopin.
Sota-aiheista kirjallisuutta viime aikoina lukiessa tuli mieleen tällaisia juttuja, joista ainakin ensimmäisten osalta aikoinaan kritisoitiin jopa alkuperäistä Länsirintamalta ei mitään uutta -romaania.
Sotaleffoissa ei yleensä näytetä pelastushenkilöstöä toiminnassa tai esimerkiksi muita sotilaita antamassa ensiapua haavoittuneille tovereilleen tai kantamassa näitä turvaan. Sotaleffoissa sotilaat kuolevat yhdestä laakista ja unohdetaan heti silleen. Vankeja ei sotaleffoissa oteta, vaan kaikki tapetaan armottomasti aina ja mieluiten päähän ampumalla.
Todellisuudessa vankeja tulee taisteluissa melkein enemmänkin kuin vainajia. Ludendorffin ja Hindenburgin muistelmissa jopa kerrotaan, kuinka sotilaita jäi toisinaan tahallisesti vangiksi tuhatpäisinä laumoina ihan vain päästäkseen pois rintamalta. Siviilien keskuudessakin sotilaskarkureita kohtaan koettiin yleisesti sympatiaa, eikä näiden pidättämiseksi siksi nähty paljoakaan vaivaa. Sotaleffoissa ei tätä monimutkaista karkuruus-aspektiakaan juuri koskaan käsitellä yhtään.
Pelastuskoiria ei sotaleffoissa milloinkaan nähdä. Ei niitä haavoittuneita nyt sodissakaan ihan summamutikassa etsitä, etenkään kun valon heiluttelu pimeässä houkuttelee yleensä vihollisen ampumaan takaisin. Pelastuskoiratoiminta oli erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikaan niin näkyvä ilmiö, että tuohon aikaan virisi keskustelua eläinten palkitsemisesta ihmisille tarkoitetuin urhoollisuusmitalein. Tietty sankarikoiran arkkityyppi on pitkälti perua näistä sota-ajan sattumuksista; monesti koirat pelastivat ihmishenkiä ottaen samalla itse nahkaansa osumia. Mm. Rin Tin Tinin emo oli pelastuskoirana länsirintamalla.
Varmasti kaikista löytyy aina jotain yksittäisiä poikkeuksia, mutta nämä on kliseinä vähän tällaisia yleisen tason juttuja.
Robin Cross: World war I in photographs
J.H.J. Andersen: Ensimmäinen maailmansota valokuvinaTähän katselmukseen pyrin tarkoituksella paneutumaan enemmän kuvalliseen kuin kirjalliseen aineistoon aiheesta “die Urkatastrof”. Kahdesta ensimmäinen oli suoraan sanottuna aikamoinen vitsi, sillä moni kuva oli itse asiassa jostain sotaleffoista ja oheen lyhyesti lisätty teksti ei sisältänyt pääosin minkäänlaista kunnollista substanssia. Kirjoittaja kuitenkin koki tarpeelliseksi ilkkua joidenkin ihmisten ulkonäölle, mikä mielestäni osoittaa aika huonoa makua tällaiselle historiankirjalle.
Kahdesta jälkimmäinen taas on helposti yksi parhaita ensimmäisestä maailmansodasta kertovia tietokirjoja suomeksi. Kirjoittaja on ymmärtääkseni hollantilainen, joten tällä ei ole mitään erityisiä tunteita pelissä, vaan historialliset kontekstit käydään tarkkaan läpi kuvamateriaaleineen, ja tätä lukiessa moni vakiintunut ennakkoluulo ja käsitys sai kerralla palttua, ja toisaalta muista lähteistä poimimani yksityiskohdat täsmentävää lisätietoa.
Otetaan esimerkiksi fakta, että ensimmäinen maailmansota oli seurausta Preussin ja Ranskan välisestä sodasta vuodelta 1871. Saksassa ymmärrettiin jo tuolloin, että Ranska tulee myöhemmin kostamaan tämän hyökkäämällä Saksaan, todennäköisesti Venäjän kanssa. Ranska, Venäjä ja mahdollisesti Iso-Britannia olivatkin suunnitelleet kostosodan julistusta arviolta vuodelle 1917, mutta Saksan “onneksi” sota syttyikin jo 1914 ennen kuin hyökkäävien osapuolten valmistelut oli ehditty suorittaa loppuun.
Aikansa saksalaista militarismia ja vaikka Versaillesin rauhansopimuksen herättämää pahennusta kannattaa siis tarkastella siltäkin kantilta, että saksalaiset itse aikoinaan näkivät itsensä puolustavina uhreina ja ympärysvallat nimenomaan aggressiivisina hyökkääjinä. Saksan johtohan koetti jo vuonna 1916 neuvotella rauhasta, mutta ympärysvaltojen vastustuksen vuoksi siitä ei sitten tullut mitään. Jopa paavi ja katolinen kirkko vetosivat vuonna 1917 rauhan puolesta, mutta lopputulos oli sama.
Ensimmäisen maailmansodan kohdalla voittajat jos mitkä ovat kirjoittaneet historian, ja ne tietyt värittyneet käsitykset elävät nykyäänkin ihan omaa elämäänsä. Onneksi tuossa kirjassa on otettu ihan rehellisyyden nimissä myös kaikenlaista groteskimpaa matskua rintamalla mätänevistä ja silpoutuneista ruumiista, ym. eikä suotta ole arasteltu niin kuin valitettavan usein on tapana.
Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
Ernst Jünger: TeräsmyrskyssäNäiden kahden kirjan lukeminen ristiin tai lyhyen ajan sisään jos mikä on mieltä avartava kokemus. Erich Maria Remarquen romaani on yksi kuuluisimmista pasifistisista sotaromaaneista, kuvaus ensimmäisen sotaintoilijoiden hulluudesta sekä maailmansodan turhuudesta ja merkityksettömyydestä. Ernst Jünger taas kuvaa omaelämänkerrallisesti juuri sellaisen ihmisen mielenmaisemaa, jonka sota imaisee mukaansa sellaisenaan ja alkaa vilpittömästi kokea rintamakokemukset suorastaan hengellisenä ja ihmisyyden parhaat puolet esiin nostavana kauniina elämyksenä. Remarque kirjoittikin oman romaaninsa juurikin vastaukseksi Jüngerin romaanille – joka taas vuorostaan oli kirjallinen vastaveto eräälle toiselle pasifistiselle teokselle.
Kirjailijan elämästä kertova esittely kertoo Jüngerista, että tämä oli tyypillinen nuoruutensa sodassa menettänyt sotilas, jolle siviilielämä ei enää tarjonnut mitään mielenkiintoista ja jonka mielessä mennyt sota ja idealisoitu sotilasvalta selittyi parhain päin Hegelin ja Kantin kaltaisten hahmojen ajatusten pohjalta. Radikalisoituneena oikeistolaisena Jünger vihasi demokratiaa ja liberaaleja arvoja ja toimi oman vallankumouksellisen liikehdintänsä johtohahmona aina natsien nousuun sekä kilpailevien liikkeiden tukahduhttamiseen asti. Toisen maailmansodan alkuvuosina Jünger koki henkisen kriisin ja kääntyi itsekin pasifistiksi. Jüngerille sota ja militarismi oli nimenomaan vanhan ajan romantisoitua hindenburgilaista herrasmiessotaa, jossa sotilaallisuuden mukana kulki tietty kunniallisuus ja korkea etiikka ja jossa siviilien ryöstely ja terrorisointi oli ehdoton tabu. Natsien meiningeissä kauniit ihanteet heitettiinkin nopeasti romukoppaan.
Eric Ludendorff: Sotamuistelmani 1914-1918
Manfred von Richthofen: Punainen lentohävittäjä
Barbara W. Tuchman: Elokuun tykitKuinka verrattomasti voikaan iloa irrota yhden saman aiheen lukemisesta erilaisten ensikäden muisteloiden sekä historiankirjoittajien teosten kautta lyhyellä aikavälillä?
Von Hindenburg ja Ludendorff olivat ensimmäisen maailmansodan ajan saksalaisen armeijan veli numero 1 ja veli numero 2, kahden miehen muisteloissa on – hämmästyttävää kyllä – jopa toisistaan riippumatta samoja triviaaleja yksityiskohtia ja kaskuja, joskin kahden täysin erilaisen ihmisen näkökulmasta: Ludendorffkin esimerkiksi kertoo näkemyksensä tyypillisestä työpäivästään armeijan esikunnassa. Ludendorff hoiti tuolloin sunnittelu- ja raportointityön Hindenburgin keskittyessä päätöksentekoon. Vierailujen Ludendorff muistaa virkistäneen muuten henkisesti äärimmäisen raskasta työtä, vaikka välillä sattui tiettyjä koomillisiakin tapauksia.
Yhtenä huvittavana tarinana kumpikin mies kertoo esikunnan ruokatunneista. Upseerien kesken oli sovittu erikseen, ettei ruokaillessa puhuta työasioista, vaan tilaisuudet on ensisijaisesti varattu vapaaseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ludendorff muisteleekin, kuinka Hindenburgin pöydässä naurettiin jatkuvasti ääneen ukkojen jutuille, kun taas hänen pöydässään oli yleensä vakavampi tunnelma, ja vähätkin keskustelut pyörivät todellisuudessa työn ympärillä.
Hindenburg mainitsee, kuinka monia kunniavieraita oli tapana esikunnasta kestitä, mainiten nimeltä ratsumestari Manfred von Richthofenin eli punaisen paronin yhtenä monista vieraistaan. Punainen paroni itse muistaa omassa kirjassaan saman vierailun ja toteaa käyneensä esikunnassa 25-vuotissyntymäpäivänään 2.5.1917 tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia sekä lounastamassa keisarin kanssa. Von Richthofen kertoo kirjassaan vielä erikseen olleensa vierailustaan tavattoman hermostunut.
Tuchmanin kirjassa mainitaan ensimmäisen maailmansodan kenraali Helmuth von Moltkesta käytetyn pessimisminsä vuoksi pilkkanimeä “surullinen Julius”, vaikka kirjoittaja ei osaakan sanoa, mistä nimityksen jälkimmäinen osuus mahtaa tulla. Von Hindenburg selittää tämän omassa kirjassaan, nimittäin Helmuth von Moltken nimikaima ja kuuluisa setä oli 1800-luvun lopulla sotamarsalkkana Preussin ja Saksan armeijassa. Moltke vanhemman vetäytyvä hiusraja herätti ihmisissä mielikuvan Julius Caesarista, vaikka vanha mies itse kaljuaan häpesikin. Nuorempi Moltke sai siis lempinimensäkin setänsä mukaan.
Tällaista hupaisaa synergiaa eri kertojien kesken. Tiedä mitä kaikkea muuta saa vielä irti lukemalla keisari Vilhelmin ja muiden aikakauden merkkihenkilöiden muisteloita.
ok, kiitos vastauksesta. Onneksi on aina kopiot tallennettuna näistä, joten lähetän sen jossain vaiheessa uudestaan.
Taidan henkilökohtaiesti kuulua tällaiseen vähemmistöön, jolle tämä nykyinen käyttis on pidemmän päälle mieleen. Uusi sivusto on ulkoisesti tosi karu ja mukavan yksinkertainen, muttei letterboxdin tapaan kamalan värinen, liian värikäs tai jonkun isomman sivuston tavoin täynnä kaikkea ylimääräistä katseenvangitsinta ja mainoksia. Nyt kun näitä hienompia toimintoja ja televisiosarjojen hakutoiminto on saatu toimimaan, niin aina parempi.
Olisihan se tietty kiva, että arvosteluiden julkaisun kanssa menisi välistä kohtuullisemmin aikaa. Demolition Man on ollut kohta jo kolme viikkoa jonossa.
Oikeastaan tämä on vielä hiukan kesken, mutta…
Paul von Hindenburg: Elämäni
Kiitos ja ylistys Tiberius-kirjoille näiden ikivanhojen bestsellereiden ja unohdettujen kirjallisten klassikoiden uusista pokkarijulkaisuista. Näiden avulla on tullut tutustuttua kattavasti erityisesti romantiikan ajan klassikoihin viimeisen parin vuoden aikana. Nyt oli vuorossa Saksan ensimmäisen maailmansodan sotamarsalkan värikäs omaelämänkerta. Tähän kirjaan tartuinkin lähinnä nurkkaan ajettuna, sillä en välittänyt lukea kankeaa isänmaallista propagandaa ja militarismin ylistystä.
Yllättäen tämä onkin todella antoisa ja elävä kirja, eli paljon muutakin kuin yhden miehen legendaarisen sotilasuran esittelyä. Oikeastaan niiden historiallisten suurtekojen kuvailu onkin tämän kirjan tylsintä antia, koska sellaiset nyt löytyy jokaisesta historiankirjasta. Kaikenlaiset arkiset ja pienet yksityiskohdat ja kaskut ovat Hindenburgin elämänkerran todellista suolaa ja sokeria, mieshän tunsi henkilökohtaisesti monarkit ja merkkihenkilöt elämän kaikilta aloilta. Onneksi Hindenburg oli myös erittäin hilpeä ja huumorintajuinen seuramies.
Kirjan alkupäästä mieleen on jäänyt elävästi Hindenburgin kuvaukset nuoruudestaan kadettikoulussa. Siihen aikaan ei tunnettu nykyistä liberaalia ihmisoikeustuubaa, vaan Immanuel Kant ja velvollisuusetiikka olivat kuuminta uutta. Vanha kuningas oli nuorille kadeteille vähän kuin iäkkäämpi sukulainen, jolta riitti pojille isällisiä neuvoja ja toisinaan pieniä lahjojakin. Oppilaitoksen tapoihin kuului oppilas kerrallaan astua kuninkaan eteen, katsoa hänen korkeuttaan suoraan tämän hyväntahtoisiin silmiin, esitellä tälle itsensä ja kertoa tälle isänsä nimi sekä sääty. Nuoret pojat olivat tyypillisesti niin hermostuneita, etteivät juuri saaneet selkeää sanaa suustaan.
Saksojen yhdistämisestä ja keisarikunnan luomisesta Hindenburg kertoo, kuinka eräänä päivänä upseeristo sai käskyn saapua Versaillesin palatsiin. Tuolloin elettiin sota-aikaa, ja kaikenlaisesta tavarasta ja kulkupelistä oli pulaa. Niinpä korkea-arvoista upseeria kulki suureen tilaisuuteen jos minkälaisen nauris- ja porkkanakuorman mukana. Hindenburg kertoo, kuinka muistaa vielä kirjoitushetkelläkin Versaillesin pihalla näkemänsä hilpeän perunarattaan, johon joku noheva oli juhlan kunniaksi pystyttänyt pienen Preussin lipunkin.
Muissa kaskuissa ja tarinoissa Hindenburg mm. kertoo tyypillisestä työpäivästään sotamarsalkkana ja de facto diktaattorina. Hindenburgin periaatteena oli aikataulujensa ja varsinaisten sotilaallisten velvollisuuksiensa ohella ottaa vastaan jokainen halukas kunniallinen kansalainen sekä vastata parhaansa mukaan kansalta saamaansa postiin. Hindenburgista oli suorastaan hassua, kuinka naiivisti ihmiset toisinaan pyysivät epätoivoisesti hänen apuaan kadonneiden kissojen ja tukkeutuneiden viemäreiden kaltaisten arkisten asioidenkin suhteen. Toisinaan vieraaksi saapui kuninkaallisia ja akateemikkoja ympäri maailmaa, toisinaan tavalliset ihmiset eivät osanneet järjellä selittää, miksi olivatkaan edes tulleet juuri (hymyään pidättelevän) sotamarsalkka Hindenburgin juttusille. 😀
Koitetaas tätä:
1. Kun kirjoitat kommenttia, niin tuossa laatikon vasemmassa yläkulmassa on tuo “LINK”-kohta. Paina sitä, ja mene kohtaan “etsi”.
2. Kirjoita etsi-kohtaan leffan suomenkielinen nimi ja sitten kun löytyy oikea, paina siitä, niin siihen tulee se linkki ja linkkiteksti valmiiksi. Otetaan esimerkiksi Joker
3. Tuosta linkin URL-kohdasta pitää vielä erikseen poistaa se “//”-kohtaa edeltävä “https:” että se linkki toimii, koska muuten se osoite jotenkin sekoilee tämän sivun koodin kanssa.
Joker 2 on näköjään “vihdoin” tulossa teattereihin.
Mun mielestä on omalla tavallaan hilpeää seurata ihmisten pöyristymistä tuon Jokerin jatko-osan pohjalta. Esitettyjen argumenttien ja juonipaljastusten perusteella voin kyllä ymmärtää hyvin, miksi siitä ei yleiseti kauheasti pidetä, mutta tietty paheksunta menee kyllä jo yli viimeistään siinä vaiheessa kun aletaan tirauttamaan kyyneltä, raivoamaan kameralle ja puhumaan “kaikkien aikojen surkeimmasta jatko-osasta”.
Bitch please, ainakaan Jokeri ei siinä jatko-osassa ole tullut jostain Zeist-planeetalta. Rima on näiden suhteen karmeiden jatko-osien suhteen oikeasti niin matalalla, ettei joku kadunmies sitä syvyyttä välttämättä täysin ymmärräkään. Ehkä siitä Jokeristakin nauttii eri tavalla kunhan on katsonut ensin Highlanderit ja Speed kakkosen kaltaiset kauhistukset läpi.
Network – Kasvot kuvaruudussa (1976)
Sidney Lumetin klassikko tuli katsottua pitkästä, pitkästä aikaa uudelleen. Jos joskus tuntuu, ettei Hollywoodista tule tarpeeksi älyllistä ja yhteiskuntakriittistä teosta, niin tässä olisi juuri sellaista viihdettä luvassa.
Leffan alussa vanha uutislukija pannaan eläkkeelle, ja siitäkös mies tulistuu ja raivoaa suoraan kameralle. Kameran takana huomataan yleisön pitävän räyhäävän vanhan äijän energiasta, ja tälle buukataan kokonainen televisiosarjansa, jossa ukko saa päästellä höyryjä paljastamalla koko totuuden korruptoituneista poliitikoista, korporaatioista, ympäristötuhoista, ym. vastaavasta.
Kerrankos pappa menee sohaisseeksi myös televisiokanavan omistavan megakorporaation bisneksiin, ja siitäkös haloo vasta nouseekin. Legendaarisessa monologissa firman päällikkö toteaa uudelle tähdelleen, kuinka todellisessa maailmassa ei enää ole kansallisvaltioita, kansoja tai aatteita – ainoastaan rahaa ja bisnestä. Modernin maailman todellisia valtioita ovat IBM, AT&T ja kumppanit. Kaikki muu on oikeasti yhdentekevää ja siksi sallittua riistaa.
Kirjoitan tästä varmaan joskus enemmänkin, mutta onpahan aina ajankohtainen leffa ihan karua loppuaan myöten: modernin ajan profeetta ja väärinkäytösten väsymätön ruoskija käytännössä katoaa loputtomaan informaatiovirtaan ja lakkaa lopulta elämästä edes muistona ihmisten mielissä.
Carl Grimberg: Kansojen historia 1 ja 2
Grimbergin kirjat on huikeaa kamaa. Jos koulun historiantunnilla jäi jotain oppimatta, niin tällä 25-osaisella mukaansa tempaavalla ja eloisalla otteella kirjoitetulla länsimaiden historian kokonaisesityksellä aukot sivistyksessä paikataan komeasti. Kaksi ensimmäistä osaa käytännössä muodostavat kattavan lähdeaineiston suomenkielisen Wikipedian Mesopotamiaa, Etu-Aasiaa ja Egyptiä koskeville artikkeleille, suuri osa niistä teksteistä on oikeasti lainattu ihan suoraan näistä kahdesta ensimmäisestä kirjasta.
Grimbergit tulee luettua vähintään kerran vuodessa, joskus kaksikin. Kannatti hankkia kirpparilta omaksi opiskeluaikoina, näistä on loputtomasti iloa ja kestää isältä pojalle.
K. Black: Tactical Barbell I & II
Etsiskelin tuossa joku aika sitten uudenlaisia ideoita urheiluharrastuksiin, ja käsiin osui monen kanssaharrastajan suosituksesta tällainen kultakimpale. Tactical Barbell on poliiseille, palomiehille, hengenpelastajille ym. vastaaville erittäin vaativaa fyysistä työtä tekeville suunnattua monipuolista tehotreeniä. Ensimmäinen osa keskittyy enemmän voimaharjoitteluun ja toinen aerobiseen. Näissä mennään aika pitkälle urheilutieteisiin ja yksityiskohtiin, joten nämä vaativat vähän ylimääräistä opiskelua, vaikka itse treeni onkin verrattain suoraviivaista. Vanhemmiten pelkkä bodaus ja lihasmassa eivät kuitenkaan ole enää kauhean järkeviä ylläpitää, koska ne rasittavat niveliä ja muuta elimistöä. Tällainen monipuolinen ja tehokas yleistreeni on terveellisempi harrastus, ja täydellisessä maailmassa olisin ainakin itse mieluummin löytänyt nämä jo parikymmentä vuotta aiemmin.
