Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Jokin aika sitten tein huippulöydön: brittiläisen omakustannehevin kuningas Neat Records julkaisi vuosituhannen vaihteessa koko muinaisen singlekataloginsa yhdessä paketissa. Suurin osa kokoelman artisteista on ns. varttibändejä, eli kavereita jotka kävivät vain äänittämässä yhden kämäisen sinkun ja lopettivat pian studiokeikan jälkeen toimintansa. Kulmakunnan nuorisolla tahtoa ja energiaa olikin yleensä osaamista enemmän, ja jälki on siksi tahattomassa koomisuudessaankin erittäin viihdyttävää paukuttelua.
Kokoelman artisteista erityisesti Venom nousee monessa kohtaa esiin positiivisessa mielessä. Kuiviltaan tuon orkesterin kuunteleminen ei tunnu oikein miltään, mutta asetettuna kontekstiinsa vaikka Aragornin ja Glasgow’n kaltaisten yhtyeiden rinnalle Venom kuulostaa harvinainsen likaiselta ja kiinnostavalta heavy metalilta.
Käytännön vinkki kaikkeen kirjoittamiseen: älä ikinä julkaise tekstiä saman tien, vaan vähintään nuku yön yli, ja lue juttusi läpi vielä kerran.
Harva asia harmittaa niin paljon kuin nolojen huolimattomuusvirheiden löytäminen, kun vahinko on jo sattunut.
Täältä yläpeukut kanssa Lassiukselle!
———————————————
Pari kaunokirjallista kikkaa, joiden soveltamisesta olen saanut tuoreeltaan hyviä kokemuksia:
1. Tsehovin ase eli jos esittelet tekstissä esimerkiksi nimeltä jonkun henkilön tai asian, viittaa niihin uudestaan myöhemmin. Jos et käytä tai viittaa, älä myöskään esittele turhaa informaatiota. Tsehovin asetta soveltamalla teksti muuttuu huomattavasti mielekkäämmäksi lukea, kun annettu informaatio ei ole pelkkää irtonaista listausta ja satunnaista triviaa.
2, Teema on edellisen kohdan sovellus. Eli kirjoitelman ensimmäisen kappaleen ensimmäiset 1-2 lausetta asettavat odotukset ja tunnelman lopulle tekstille. Tätä voidaan hyödyntää määrittelemällä erillinen teema, esim. Mikko Alatalo, ja viittaamalla Mikon henkilöön tai kappaleisiin satunnaisesti tekstissä, mutta etenkin viimeisen kappaleen viimeisissä parissa lauseessa. Näin kirjoitelmalla on siis mielekäs alku ja loppu, joissa asetettu teema esiintyy jotenkin.
Teemat voivat olla esimerkiksi jotenkin leffaan liittyviä aiheita, jotain täysin posketonta tai hullua, tai vaikka jotain ironistakin. Yhdessä toistaiseksi julkaisemattomassa kaloihin liittyvän leffan arvostelussani käytin teemana kissoja, erään superkaupallisen leffan arvostelussa taas matematiikkaa ja numeroita, ym. Mahdollisuudet näiden tekniikoiden suhteen ovat rajattomat.
David Foster Wallacelta bongattu vinkki kirjoitusharrastusta aloittelevalle tai jo harrastuksissaan edistyneelle: hanki käyttösanakirja ja lue se huolella läpi. Käyttösanakirjassa tärkeintä on sanojen ja kielen sääntöjen oikeaoppinen käyttö, nyanssi- sekä merkityserot. Jos vähänkään julkaisee juttujaan ihmisten ilmoilla tai peräti nostaa kirjoittamalla palkkaa, ovat vaatimukset kielenkäytön suhteen vähän eri luokkaa kuin tavallisella kadunmiehellä.
Kielitoimiston kielioppiopas on suomen kielestä tarkoitukseen paras ja kattavin lähdeteos. Sivuja tuossa kirjassa on nelisensataa, ja teksti on tiiviydessään lähes matemaattisten opusten tasoa.
Tässä selailin vanhoja juttuja, ja huomasin että sivuston siirron vaiheissa on näköjään kadonnut joitain yksittäisiä arvostelujakin. Onneksi on arkistointi ainakin omalta osalta kunnossa, joten voinen noita lähetellä uudestaan jahka ehdin.
Esimerkkeinä: BNA ja Blood of Zeus on aivan saletisti arvosteltu, mulla on ne tekstit vielä tallessakin päivämäärineen kaikkineen.
Tulipa tällainenkin havainto vastaan, että Leffatykkissä monet televisiosarjat ym. loppuvat vuoteen 2020, eikä uutuuksia ole aina huomattu tai ehdittykään lisäillä. Jos Leffatykkiä on tarkoitus pitää hengissä ja houkutella uusiakin käyttäjiä, alkaa olla vähän pakko lisäillä näitä puuttuvia ja uusia mitkä on vielä pinnalla ja kiinnostaa ihmisiä. Koetan omalta osaltani ainakin tähän epäkohtaan tarttua mahdollisimman pian. Samoin arvosteluja täytyy kai alkaa enemmän kirjoittamaan näistä uudemmista. Vanhoja juttuja ehtii katsomaan ja arvostelemaan koska tahansa.
Tässä on muutenkin hyvä draivi päällä nyt.
Dav Pilkey: Koiramies vol. 1-11
Elokuvan innoittamana piti tietysti lukea perään sarjakuvatkin. Kouluikäisille lapsille suunnattu Koiramies on yksi isoimmista länsimaisista sarjakuvista tällä hetkellä, joku Marvel ja DC tulee kaukana perässä Hollywood-statuksestaan huolimatta. Ehkä kyseisten kustantamoiden toiminta rappioituikin sukkelaan firmojen pääfokuksen suuntauduttua leffoihin ja muihin oheistuotteisiin.
Koiramiehen alussa poliisimies ja koira räjähtävät taivaan tuuliin. Sairaalassa koiran pää ommellaan kiinni miehen kroppaan, ja näin syntyi koiramies, puoliksi ihminen ja puoliksi koira. Tyyli sarjakuvassa on tarkoituksella kuin päiväkoti-ikäisen kynästä lähtöisin. Taso välillä vähän heittelee etenkin alussa, mutta yleisesti ottaen kyseessä on suhteellisen laadukas sarjakuva. Alan Mooren kaltaista kaunokirjallisempaa lähestymistapaa kaipaaville tämä ei ehkä sovi.
Ozzy Osbournen kuolemasta ilmoitettiin äskettäin.
Vähän hurjasta imagostaan huolimatta Ozzy oli oikeasti tosi symppis ja huumorintajuinen äijä. Joka epäilee, lukekoon vaikka miehen hilpeän omaelämänkerran. Kaikkien niiden nuoruusvuosien sekoilujen jälkeen oli pieni ihme, että mies ylipäänsä eli lähellekään seitsemänkymppiseksi asti.
Näännyttävään hellessäähän tuli katsottua alkuviikosta uudestaan pari klassikkoa:
Vittoria De Sica: Umberto D – Elämän vanki
Ehkä vaikuttavin koskaan näkemäni melodraama ja yksi voimakkaimmista draamoista ylipäänsä. Tarina kertoo eläköityneestä miehestä, joka on jäänyt elämässään täysin yksin koiransa kanssa: lapsia ukolla ei ole, eikä paljoa ystäviäkään. Sodan jäljiltä Italian talous on vähän mitä sattuu, ja eläkkeidenkin kanssa on vähän niin ja näin. Umberton vuokraemäntäkin tuumaa kannattavammaksi vuokrata kämppiä paikallisille huorille, joten Umberto koirineen saa lähteä, ellei rahaa ala löytyä pikaisesti ja paljon.
Kuin sattumalta tulin vähän ennen leffan katsomista lukeneeksi Etelä-Euroopan kieroista astuntobisneksistä ja turistimellakoista. Etelässä kaiken maailman koijarit ja pääomapesät ovat potkineet paikallisia umbertoja enemmänkin kodeistaan kadulle rahakkaampien turistien tieltä, korkeilla vuokrilla kiskotaan omaisuuksia, ja perustarpeiden hinnatkin ovat pilvissä. Turismin kanssa käydään todellisuudessa harvinaisen epäeettistä bisnestä.
Tahtoo sanoa, että varttuneemmalla silmällä katsottuna Umberton tarina on hämmästättyvän ajaton ja voisikin olla yksinäisyyden, yleisen välinpitämättömyyden ja kodittomuuden kuvauksena kuin suoraan 2020-luvun länsimaista. Tähän päälle De Sican uskomattomat lahjat tarinankertojana sekä silmä yksityiskohdille. Ihmisen ja eläimen kumppanuuden kuvauksena Umberto D taitaa edelleen olla parhaita lajissaan.
Herbert Ponting: The Great White Silence
Aitoa hellessään elokuvaa. Robert Falcon Scottin johtama tutkimusryhmä matkasi 1910 valloittamaan etelänapaa. Uusimpana uutuutena mukaan tuli myös kameramies dokumentoimaan historiallista matkaa ja etelämantereen luontoa. Tarinan loppu kerrotaan Scottin päiväkirjan ja matkan varrella ottamien valokuvien kautta.
Samanlaista eeposta suunniteltiin myös George Malloryn ja Andrew Irvinen Mount Everestin valloituksesta vuonna 1924, mutta sankarikaksikko putosi köyden katkettua kuolemaansa vieden kaiken todistusaineiston mukanaan. Malloryn jäänteet löydettiin vuonna 1999 ja Irvinen 2024, mutta kamera on edelleen kadoksissa. Koko tarinaa ei siis vielä ole kerrottu.
Tuli eilen mieleen tällainen premissi anti-supersankarileffaksi:
Idea lähtee tällaisesta tosielämän havainnosta, että jos ihmisille tarjoaa vaikka jonkun helpon ja nopean ratkaisun ongelmaan, kansa yleensä hylkää vaihtoehtoiset tavat toimia ja tarttuu siihen helpoimpaan.
Jos siis maailmassa olisi supersankareita jatkuvasta pelastamassa ihmisiä pulasta, ei kukaan välittäisi veneily- tai liikennesäännöistäkään, vaan lähtökohtaisesti kaikki turvallisuus- ja pelastustoiminta olisi ulkoistettu partiopoikamaisille supereille. Ei hyvä juttu.
Tämä tarina voisi lähteä liikkelle siitä, että jollain terroristiryhmittymällä tai poliittisella puolueella onkin järjelliset ja moraalisetkin syyt vastustaa ja toimia supersankareita vastaan, koska supereiden pyyteetön hyväntekeminenkin aiheuttaa valtavasti vahinkoa ihmisille. Niin kauan kuin joku Teräsmies on paapomassa porukkaa, ei kansa itse ota lainkaan onkeensa. Toisaalta tuo sama ilmiö voisi kannustaa supereita lyömään läskiksi ja ryhtymään rikollisiin puuhiin: jos ei kerran apu kelpaa, niin torjukoon sitten pahaa Teräsmiestä.
Mitäköhän ihmettä joku supersankari voisi muka tällaisessa tilanteessa tehdä? Pelastaa ihmisiä tai ei, väärin menee kuitenkin. Siinä olisi vähän moraalistakin pohdittavaa vaihteeksi.
Yoshihiro Takahashi: Noah: The Legend of Silver Fang vol 1-11
Noahia julkaistiin aikoinaan vain 11 numeroa ennen kuin sarja jäi tauolle muutama vuotta sitten. Kustantajan mukaan keskeytyksen syy löytyy Japanin päästä, ja sarjan pitäisi jatkua vielä tämän vuoden puolella.
Epäilen vahvasti, että japanilaiset vetivät töpselin seinästä nähdäkseen, josko Takahashin entistäkin uhkarohkeammasta kikkailusta olisi julkaisukelpoiseksi. Noahissa on hädin tuskin mitään aiempien sarjojen makeasta samuraidraamasta, vaan meno on alusta asti suoraviivaisempaa väkivaltaa. Nimikkohahmo Noah ei tällä kertaa ole Hopeanuolen sukua, vaan merkittävä sivuhahmo, eräänlainen pyhimys.
Viimeisen numeron viimeiset parikymmentä sivua joko pistävät odottamaan jatkoa täpinöissään tai sitten vain pudottamaan kirjan käsistään. Näissä tarinoissa on ollut vaikka mitä ninja- ja samuraikoiria, mutta viimeinen fantastinen käänne on liikaa. Ehkä itse tarinan lopussa paljastuukin, että kaikki olikin vain Hopeanuolen unta tai vastaavaa.
Takahashin kannattaisi jo suosiolla lopettaa Hopeanuolella ratsastaminen ja päättää saaga positiivisella nuotilla kun näissä vielä on jotain hyvää jäljellä.
Donin käsistä on vuosien varrella tullut pari musiikkivideotakin.
Xanadussa Bluthin tiimi animoi lyhyen kohtauksen ELOn musiikin tahtiin. Samaisen kohtauksen innoittamana tehtiin musiikkivideo myös Scissor Sistersille.
Don Bluth suunnitteli Tähkäpään tarinasta seuraavaa leffaansa heti Pikku pingviinin jälkeen, siihenkin olisi Barry Manilow kirjoittanut musiikit. Studio kuitenkin meni nurin, ja Don siirtyi Foxin leipiin. Tuo lyhyt musavideon pätkä antaa vähän osviittaa, miltä Donin leffa olisi ilmestyessään voinut näyttää.
