Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Dav Pilkey: Koiramies vol. 1-11
Elokuvan innoittamana piti tietysti lukea perään sarjakuvatkin. Kouluikäisille lapsille suunnattu Koiramies on yksi isoimmista länsimaisista sarjakuvista tällä hetkellä, joku Marvel ja DC tulee kaukana perässä Hollywood-statuksestaan huolimatta. Ehkä kyseisten kustantamoiden toiminta rappioituikin sukkelaan firmojen pääfokuksen suuntauduttua leffoihin ja muihin oheistuotteisiin.
Koiramiehen alussa poliisimies ja koira räjähtävät taivaan tuuliin. Sairaalassa koiran pää ommellaan kiinni miehen kroppaan, ja näin syntyi koiramies, puoliksi ihminen ja puoliksi koira. Tyyli sarjakuvassa on tarkoituksella kuin päiväkoti-ikäisen kynästä lähtöisin. Taso välillä vähän heittelee etenkin alussa, mutta yleisesti ottaen kyseessä on suhteellisen laadukas sarjakuva. Alan Mooren kaltaista kaunokirjallisempaa lähestymistapaa kaipaaville tämä ei ehkä sovi.
Ozzy Osbournen kuolemasta ilmoitettiin äskettäin.
Vähän hurjasta imagostaan huolimatta Ozzy oli oikeasti tosi symppis ja huumorintajuinen äijä. Joka epäilee, lukekoon vaikka miehen hilpeän omaelämänkerran. Kaikkien niiden nuoruusvuosien sekoilujen jälkeen oli pieni ihme, että mies ylipäänsä eli lähellekään seitsemänkymppiseksi asti.
Näännyttävään hellessäähän tuli katsottua alkuviikosta uudestaan pari klassikkoa:
Vittoria De Sica: Umberto D – Elämän vanki
Ehkä vaikuttavin koskaan näkemäni melodraama ja yksi voimakkaimmista draamoista ylipäänsä. Tarina kertoo eläköityneestä miehestä, joka on jäänyt elämässään täysin yksin koiransa kanssa: lapsia ukolla ei ole, eikä paljoa ystäviäkään. Sodan jäljiltä Italian talous on vähän mitä sattuu, ja eläkkeidenkin kanssa on vähän niin ja näin. Umberton vuokraemäntäkin tuumaa kannattavammaksi vuokrata kämppiä paikallisille huorille, joten Umberto koirineen saa lähteä, ellei rahaa ala löytyä pikaisesti ja paljon.
Kuin sattumalta tulin vähän ennen leffan katsomista lukeneeksi Etelä-Euroopan kieroista astuntobisneksistä ja turistimellakoista. Etelässä kaiken maailman koijarit ja pääomapesät ovat potkineet paikallisia umbertoja enemmänkin kodeistaan kadulle rahakkaampien turistien tieltä, korkeilla vuokrilla kiskotaan omaisuuksia, ja perustarpeiden hinnatkin ovat pilvissä. Turismin kanssa käydään todellisuudessa harvinaisen epäeettistä bisnestä.
Tahtoo sanoa, että varttuneemmalla silmällä katsottuna Umberton tarina on hämmästättyvän ajaton ja voisikin olla yksinäisyyden, yleisen välinpitämättömyyden ja kodittomuuden kuvauksena kuin suoraan 2020-luvun länsimaista. Tähän päälle De Sican uskomattomat lahjat tarinankertojana sekä silmä yksityiskohdille. Ihmisen ja eläimen kumppanuuden kuvauksena Umberto D taitaa edelleen olla parhaita lajissaan.
Herbert Ponting: The Great White Silence
Aitoa hellessään elokuvaa. Robert Falcon Scottin johtama tutkimusryhmä matkasi 1910 valloittamaan etelänapaa. Uusimpana uutuutena mukaan tuli myös kameramies dokumentoimaan historiallista matkaa ja etelämantereen luontoa. Tarinan loppu kerrotaan Scottin päiväkirjan ja matkan varrella ottamien valokuvien kautta.
Samanlaista eeposta suunniteltiin myös George Malloryn ja Andrew Irvinen Mount Everestin valloituksesta vuonna 1924, mutta sankarikaksikko putosi köyden katkettua kuolemaansa vieden kaiken todistusaineiston mukanaan. Malloryn jäänteet löydettiin vuonna 1999 ja Irvinen 2024, mutta kamera on edelleen kadoksissa. Koko tarinaa ei siis vielä ole kerrottu.
Tuli eilen mieleen tällainen premissi anti-supersankarileffaksi:
Idea lähtee tällaisesta tosielämän havainnosta, että jos ihmisille tarjoaa vaikka jonkun helpon ja nopean ratkaisun ongelmaan, kansa yleensä hylkää vaihtoehtoiset tavat toimia ja tarttuu siihen helpoimpaan.
Jos siis maailmassa olisi supersankareita jatkuvasta pelastamassa ihmisiä pulasta, ei kukaan välittäisi veneily- tai liikennesäännöistäkään, vaan lähtökohtaisesti kaikki turvallisuus- ja pelastustoiminta olisi ulkoistettu partiopoikamaisille supereille. Ei hyvä juttu.
Tämä tarina voisi lähteä liikkelle siitä, että jollain terroristiryhmittymällä tai poliittisella puolueella onkin järjelliset ja moraalisetkin syyt vastustaa ja toimia supersankareita vastaan, koska supereiden pyyteetön hyväntekeminenkin aiheuttaa valtavasti vahinkoa ihmisille. Niin kauan kuin joku Teräsmies on paapomassa porukkaa, ei kansa itse ota lainkaan onkeensa. Toisaalta tuo sama ilmiö voisi kannustaa supereita lyömään läskiksi ja ryhtymään rikollisiin puuhiin: jos ei kerran apu kelpaa, niin torjukoon sitten pahaa Teräsmiestä.
Mitäköhän ihmettä joku supersankari voisi muka tällaisessa tilanteessa tehdä? Pelastaa ihmisiä tai ei, väärin menee kuitenkin. Siinä olisi vähän moraalistakin pohdittavaa vaihteeksi.
Yoshihiro Takahashi: Noah: The Legend of Silver Fang vol 1-11
Noahia julkaistiin aikoinaan vain 11 numeroa ennen kuin sarja jäi tauolle muutama vuotta sitten. Kustantajan mukaan keskeytyksen syy löytyy Japanin päästä, ja sarjan pitäisi jatkua vielä tämän vuoden puolella.
Epäilen vahvasti, että japanilaiset vetivät töpselin seinästä nähdäkseen, josko Takahashin entistäkin uhkarohkeammasta kikkailusta olisi julkaisukelpoiseksi. Noahissa on hädin tuskin mitään aiempien sarjojen makeasta samuraidraamasta, vaan meno on alusta asti suoraviivaisempaa väkivaltaa. Nimikkohahmo Noah ei tällä kertaa ole Hopeanuolen sukua, vaan merkittävä sivuhahmo, eräänlainen pyhimys.
Viimeisen numeron viimeiset parikymmentä sivua joko pistävät odottamaan jatkoa täpinöissään tai sitten vain pudottamaan kirjan käsistään. Näissä tarinoissa on ollut vaikka mitä ninja- ja samuraikoiria, mutta viimeinen fantastinen käänne on liikaa. Ehkä itse tarinan lopussa paljastuukin, että kaikki olikin vain Hopeanuolen unta tai vastaavaa.
Takahashin kannattaisi jo suosiolla lopettaa Hopeanuolella ratsastaminen ja päättää saaga positiivisella nuotilla kun näissä vielä on jotain hyvää jäljellä.
Donin käsistä on vuosien varrella tullut pari musiikkivideotakin.
Xanadussa Bluthin tiimi animoi lyhyen kohtauksen ELOn musiikin tahtiin. Samaisen kohtauksen innoittamana tehtiin musiikkivideo myös Scissor Sistersille.
Don Bluth suunnitteli Tähkäpään tarinasta seuraavaa leffaansa heti Pikku pingviinin jälkeen, siihenkin olisi Barry Manilow kirjoittanut musiikit. Studio kuitenkin meni nurin, ja Don siirtyi Foxin leipiin. Tuo lyhyt musavideon pätkä antaa vähän osviittaa, miltä Donin leffa olisi ilmestyessään voinut näyttää.
Unohtui mainita: hyvä kirjoittaja välttää passiivien käyttöä. Passiivi kuuluu enemmän puhekieleen, ja sillä on kirjoittaessa välttämätöntä käyttöä äärimmäisen harvoin.
Passiivimuoto on siis verbimuoto, jossa tekijä on jätetty epämääräiseksi, eli mennään, tehdään, ei tiedetä, ei osteta, on sanottu, ym.
Tässä pidemmän ajan kuluessa on tullut kypsyteltyä ja kehiteltyä muutamia parannuksia kirjoitusmetodeihin.
1. Ensimmäinen on vähän hassu, mutta oikeanlaisen sistuksen ja virikkeiden järjestäminen. Eli alkaen sisustamisesta, pois kaikenlaiset seinäliput ja muut massa- ja oheistuotteet, tilalle ihan oikeaa taidetta mistä nyt sattuu tykkäämään. Löysin jopa yhden puodin, mistä voi ostaa suosikkikirjailijoiden ja säveltäjien marmorisia rintapystejä. Nyt joka kerta kun nostan päätäni kirjoittaessa, mua katsoo vastaan Dostojevski ja Tolstoi. Inspiroivaa!
2. Kirjoittaessa jatkuva lukeminen ja uuden ahmiminen on vitaali juttu. Siksipä kannattaa totutella joka päivä lukemaan jotain ainakin vähän, eli lehtiä, romaaneja, sarjakuvia, ym. Lukeminen näkyy spontaanisti myös kirjoitusasussa ja sanavarastossa. Vähän pidemmälle vietynä sopii järjestää muukin kulttuurinautiskelu mielellään siten, että koko ajan on tarkoituksella jotain vähän uutta ja odottamatonta, haastavaa, ym. esimerkiksi musiikkia kuunnellessa. Jos on pelkkää samaa vanhaa kaikki, alkaa nopeasti tuntumaankin kaavamaiselta, ja myös ulostulot vääntyy siihen suuntaan.
3. David Foster Wallace, Stephen King ja jokainen muukin kirjoittamisesta saarnannut käytännössä aina painottaa iskevän aloituksen merkitystä kirjassa, kappalessa, ym. Itsellä on uutena kikkana improvisoida arvosteluihin ensimmäiseksi lauseeksi joku hokema tai satunnainen lause ja jatkaa siitä. Kappaleiden alkuun mielellään jotain, joka yhdistää edellisen aiheen seuraavaan. Kappaleen rakenne menee siten, että ensimmäinen lause on aina johtolause, missä esitetään keskeinen asia lyhyesti ja ytimekkäästi, ja loppu kappale lähinnä tarkentaa sitä juttua.
Pari klisestä tapaa aloittaa arvostelun kappaleita:
“Kaukaisessa menneisyydessä tapahtui siten, että”
“Elokuvan tarina alkaa, kun…”
“Kokonaisuutena elokuva on…”Fiksumpi tapa olisi esimerkiksi jos yksi kappale kertoo käsikirjoituksesta ja toinen näyttelijöistä, niin jälkimmäinen kappale voisi alkaa vaikka tyyliin
“Jos käsikirjoittajat olivat työssään kankeita, ovat näyttelijät vähintään yhtä pahasti kuutamolla”
tai
“Asiansa osaavat näyttelijät herättävät laadukkaan käsikirjoituksen eloon Oscarin arvoisella tavalla.”4. Jos ensimmäinen lause on kappaleen tärkein, niin lauseen tärkein sana on aina viimeinen.
Esimerkki:
Lause 1: “Tämän elokuvan erikoistehosteet näyttivät kamalalta jo ilmestymisaikanaan”
Lause 2: “Tämän elokuvan erikoistehosteet näyttivät jo ilmestymisaikanaan kamalalta”Kaksi esimerkkilausetta sanovat periaatteessa saman asian, mutta painotus on erilainen: lause 1 painottaa enemmän erikoistehosteiden kamaluuden ajattomuutta, lause 2 taas enemmän niiden pelkkää kamaluutta.
Näiden kanssa kun oppii pelaamaan plus jo aiemmat vinkit, niin hyvä tulee. Kannattaa panostaa ennemmin tiiviiseen tekstiin, missä keskitytään lähinnä kiinnostavimpiin pointteihin eikä luetella jokaista leffan yksityskohtaa. Kaikki turhat täytesanat ja kiemuraiset lauserankenteet pois. Kirjan, artikkelin, arvostelun tai muunkaan pituus itsessään ei ole mikään saavutus.
Lisää Don Bluthia.
Bluthilla oli 90-luvun alkuvuosilta peruutettu originaali projekti, josta valmiiksi tuli vain parin minuutin pituinen alustava promootioklippi.
Taattuun Donin tyyliin Jawbreaker on jälleen hienosti animoitu pätkä lennokkaalla ja hauskalla fantasiakonseptilla. Erityisesti hahmojen “pff”-äänteen animaatio kielen kanssa näyttää hauskalta.
Kun nyt Don Bluthista on muutenkin viikon verran puhuttu, niin pannaas vielä pöytään Donin tekemät videopelit yhdessä paketissa: eli Dragon’s Lair, Dragon’s Lair 2 ja Space Ace.
Yksinkertaisena ideana näissä peleissä oli, että pelaaja katsoo käytännössä Donin studion animoimaa leffaa, ja aina ruudun välkähtäessä täytyi painaa nappia tai Dirk the Daring saa köniinsä, liiskautuu tai räjähtää muuten humoristisella tavalla kappaleiksi. Jos halusi nähdä game overin jälkeen leffaa pidemmälle, piti tietysti syöttää koneeseen lisää kahisevaa.
Dragon’s Lair kakkosesta Don on itse kertonut, että se oli yksi miehen uran hauskimmista projekteista. Koko jutun ideana oli vetää niin luovalla tavalla överiksi, että pelaajat unohtaisivat hämmennykseltään keskittyä pelaamiseen, ja Donilla jos kenellä tunnetusti mielikuvitusta piisaa.
Barry Manilow – Marry the Mole (saksankielinen versio)
Lisää hilpeää musiikkia Don Bluthin leffoista. Marry the Mole voitti jostain käsittämättömästä syystä Razzien vuoden surkeimpana elokuvalauluna ja oli samalla ensimmäinen animaation voittama Razzie ylipäänsä. Oikeasti vitsihän on selvästi tuossa, että mahdollisimman söpön ja harmittoman rallattelun sanoma on tarkoituksellisen ilkeä: laulava hiiri selvästi toteaa, kuinka Peukalo-Liisa on tyhmä ja tämän tuleva sulhanen ruma kuin synti.
Saksankielinen versio on kuulemistani paras. Laulaja siinä on vähintään yhtä veikeä ja ilmeikäs kuin alkuperäisessäkin, mutta käänöksessä lauluun lisättiin vielä muutama sanaleikkikin, erityisesti kohdassa:
Romeo und Julia
War’n bei der Hochzeit sehr verliebt, na ja!
Wareb treu sich mit Bravur,
Doch wo sind sie nur?
Sie sind tot, tot,
Mause-, mausetot!Mausetot tarkoittaa kirjaimellisesti “kuollut kuin hiiri”. Eli iloisesti laulava hiiri kertoo, kuinka Romeo ja Julia ovat kuolleita kuin hiiret. Tuo “mause, mausetot” kuulostaa vielä laulettuna synkkään sanomaansa nähden ironisen leikkimieliseltä ja hauskalta.
Barry Manilow – Now and Forever
Kävin viikonloppuna Don Bluthin leffoja läpi. En edes tiennyt, että Barry Manilow oli säveltänyt musiikit Peukalo-Liisaan ja Pikku pingviiniin. Ja Barry Manilowin laulut on oikeasti hauskoja ja todella muistettavia, vaikka tällaisten leffojen musikaalijutut yleensä pistääkin repimään ihokkaitaan. Näistä Donin leffojen Maniloweista tämä Now and Forever on mielestäni paras. Eihän tuosta alusta meinaa pidemmälle leffassa päästäkkään kun se laulu on niin hieno ja haluttaa kuunnella uudestaan.
Stephen King: Kirjoittamisesta – muistelmia leipätyöstä
Stephen Kingin mielenkiintoisin opus kertoo kirjoittamisesta, ja onkin lajissaan niin ansiokasta tekoa, että kirjaan viitataan ja sitä suositellaan järjestään erilaisissa luovan kirjoittamisen oppaissa ja kursseilla. Jos peruskoulu ja lukio opettaa perustaidot teorioineen, niin tämä on vähän kuin jatkoa aiheelle, keskittyen kuitenkin opitun tehokkaaseen soveltamiseen. Stephen King on kirjailijan lisäksi työskennellyt myös äidinkielenopettajana.
Olennaisin pähkinä on huomata, että viestinnässä yksinkertaisempi on käytännössä aina parempi. Kaikenlaiset täytesanat, selittelyt, mutkikkaat lauserakenteet, passiivit, adverbit, ylimääräiset adjektiivit sun muut kannattaa suosiolla oppia välttämään ja opetella kertomaan asioista rivien välistä ja omalla luonnollisella äänellä ilman keinotekoista kikkailua. Satunnaisen amatöörikirjoittajan teksteistä voi puoletkin pituudesta olla täytesanoja. Jos joutuu erikseen pähkäilemään jotain luovaa ilmaisua tai vertauskuvaa, menee jo kättelyssä kirjoitushommissa metsään.
Tiedä onko Leffatykin toimitus tällä hetkellä itsekin lomilla, mutta tuossa olisi jonossa aika monta arvostelua taas. Eli älkäätten pelästykö kun palaatte sivustoon käsiksi. Tässä on kaikenlaista vänkää kirjoitushommaa, ja siinä sivussa tulee mukavasti tuotettua näitäkin.
Yoshihiro Takahashi: The Last Wars vol. 1-22
Kolmen menestyksekkään Ginga-sarjan jälkeen tuli sitten tämä neljäskin luettua. Enkä ensimmäisen puolikkaan perusteella ollut oikein varma, mitä tarinalta voisikaan odottaa. Hopeanuoli jatko-osineen on ammentanut eeppisistä samuraidraamoista ja seikkailuleffoista, joissa kymmenien kirjojen pituinen polveileva melodraama yleensä huipentuu klimaattiseen lopputaisteluun ja hyvän voittoon pahasta. The Last Wars kääntääkin kuvion kättelyssä ylösalaisin, ja verinen sota käydäänkin heti alkumetreillä.
Jälkimmäisen puolikkaan polkaistessa käyntiin hiljalleen paljastuukin ovelan Takahashin vaihtaneen tarkoituksella tyylilajia: The Last Wars onkin pohjimmiltaan draama, jossa klimaattisen veriseen hurmeeseen huipentuvan seikkailun sijaan koetaankin eeppinen samuraitragedia sodan turhuudesta ja väkivallan kierteestä. Takahashilla on kyllä jättimäiset munaskuut, kun uskaltaa tässä vaiheessa muuttaa valmista kaavaa näin radikaalisti. Ei The Last Wars ehkä ihan yhtä timangia ole kuin aiemmat saman sarjan tuotokset, mutta hyvä tämäkin on jos vain jaksaa lukea loppuun asti.
