Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
En usko tämän vuodatuksen mitenkään vaikuttavan mihinkään, mutta eipä sitten voi jatkossa valittaa, etteikö tästäkin olisi joku joskus jotain sanonut.
Suoraan sanottuna oksettaa tämä nykyajan ihmisten sotahulluus ja militarismikiima. Silloin muutama vuosi sitten kun tuo Ukraina oli vielä uusi juttu, tietty maanpuolustustietoisuuden ja -motivaation yleinen lisääntyminen oli ihan tervettä ja ymmärrettävääkin, mutta nykyään porukka on jo suunnilleen julistamassa totaalista sotaa ja marssimassa Uralille tämän asian takia. Koko Ukraina oli mun mielestä muutenkin vähän sama kuin jotkut hövelit ihmiset “auttaa” villieläinten poikasia luonnossa ja sitten ne kuolee. Ukrainan kohdalla on jo miljoonia ihmisiä arviolta kuollut, silpoutunut tai pakolaisina ympäri Eurooppaa, suhteet on jo Amerikkaankin menty tuhrimaan, ja rahaa on tähän poltettu palanut satoja miljardeja, vaikka koko jutulla ei alun alkaenkaan ollut mitään tekemistä meikäläisten kanssa, ja Ukrainan armeija on nyt jo kuitenkin romahduspisteessä. Viimeisimpänä on nyt sitten tämä esiin noussut ihme verenhimo ja sotahulluus. Tiedä vaikka tästä oikeasti saataisiin joku ydinsota vielä käynnistettyä.
Jos pahin mahdollinen tapahtuu, niin itse ainakin taidan ryhtyä käpykaartilaiseksi, menen vankilaan tai vaikka teloituskomppanian eteen. En todellakaan ala näitä pösilöpoliitikkojen ja sotahullujen sotapelejä pelaamaan tai edistämään. Jos veren näkeminen ja ihmisten tappaminen tuottaa jotain erityisen pervoa nautintoa tai jonkun kehitysmaan kohtalo on niin lähellä sydäntä, suosittelen ihan menemään itse sinne paikan päälle näyttämään miten tosimies sotii.
Adam and the Ants – Feed me to the lions
Meidän aikamme pysähtyneisyyden keskellä tuntuu raikkaalta katsella ja kuunnella vähän Adam Antin häröilyä kasarilta. Adam Ant oli vähän sellainen kaveri, joka keksii jatkuvasti kaikenlaisia luovia ja omaperäisiä tempauksia ihan vain jo huomioarvonkin vuoksi. Yleisesti ottaen veikkonen taidetaan tuntea paremmin mielenkiintoisesta tyylitajustaan kuin musiikistaan, mutta ainakin henkilökohtaisesti olen aina löytänyt iloa niistä häröistä biiseistä, missä menee parhaimmillaan hilpeästi sekaisin kaksi tai kolmekin rumpalia, jotain cabaret- ja merimiesmusiikkia ja uuden aallon punkkia. Ei Adam Antin kikkailu nyt ehkä taiteellisesti niin korkeatasoista ole, mutta luovana viihteenä vähintäänkin mielenkiintoista. 😀
Viimeiset päivät on tullut iloittua Junji Iton kauhusarjakuvien loistavuudesta. Ito on yksi tämän hetken kuumista kauhusarjakuvan mestareista, ja miehen teoksia on julkaistu paljon erilaisina kokoelmina lännessäkin. Onneksi Suomen kirjastojärjestelmä on nykyisin sen verran kehittynyt ja laatutietoinen, että näitä enkkukäännöksiä on suhteellisen laajasti saatavilla maakunnissakin. Vihdoinkin kunnon viihdettä eikä tätä samaa mielikuvituksetonta harmaata pysähtyneisyyttä.
Sakari Kallio & Hannu Lauerma: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Monista aiheesta lukemistani kirjoista se kaikkein mielenkiintoisin, ehkä juuri syystä että tähän oli koottu muita enemmän alan historiaa, triviatietoa ja kaikenlaisia hämmentäviä tositarinoita hypnoosin ja suggestioiden käytöstä.
Mielenkiintoisin tarina liittyy itsensä Hitlerin siinä vuosien 1918-1919 tietämillä saamaan hypnoosihoitoon saksalaisessa sairaalassa, jossa tämä oli sota-aikojen oireitaan parantelemassa. Hitlerhän omien sanojensa mukaan kuulikin sodan loppumisesta nimenomaan ollessaan sairaalassa. Natsien noustua valtaan Hitlerin potilastiedot takavarikoitiin ja hävitettiin, ja tätä hoitanut lääkäri teki myöhemmin itsemurhan. Mainitun lääkärin avustaja kuitenkin pakeni länteen ja paljasti tietonsa, jotain yksityiskohtia oli ilmeisesti vuotanut jo aiemmin eri välikäsien kautta.
Tarina kuuluu, että sairaalassa oli hoidettavana Hitleriksi oletettu diagnosoitu psykopaatti, jota hypnoosia suorittanut lääkäri pyrki motivoimaan vetoamalla tämän patologiseen vallanhimoon ja ylemmyydentunteeseen. Nykyisin tällaista pidetään erittäin epäeettisenä toimintana, mutta tuolloin ei asiaa juuri ajateltu sen pidemmälle. Erään teorian mukaan tämän hoidon sivuvaikutuksena korpraali Hitlerin megalomania sai lähinnä entistäkin enemmän kierroksia, ja loputhan me jo tiedämmekin.
Tulipa tämän päivän ajan ruodittua mielessä edesmenneen David Lynchin elämää ja tekoja. Lynch oli kyllä ehta taiteilija henkeen ja vereen, mieshän harrasti elokuviensa ohella myös kuvataiteita ja levytti musiikkiakin. Viimeisistä voin erityisesti suositella Lynchin ja Badalamentin kokeellista jazz-orkesteri Thought Gangia, jonka musiikkia kuultiin pieninä pätkinä miehen projektien taustalla aina Twin Peaksin päivistä lähtien, vaikka ainoaksi jäänyt albumi julkaistiinkin vasta 2018.
Lynchin poikkeuksellista uraa ja elämää pohtiessa on tullut samalla valitettavasti reflektoitua tätä nykypäivän kulttuurin valitettavaa stagnatoitunutta tilaa. Jostain syystä kaiken pitää nykyisin olla niin kauhean turvallista ja riskitöntä: kaikkien isompien Hollywood-leffojen täytyy olla aina jatko-osia, remakeja tai osa jotain suurempaa franchisea, ym. Sitten on tämä tyhmä nostalgiavillitys; ihmiset suhtautuvat romantisoituun menneisyyteen välillä todella pakkomielteisesti. Jopa suurin osa progebändeistä soittaa täsmälleen samasta muotista tulevaa musiikkia, harva koettaa edes tuollaisessa luovaksi ja fiksuksi markkinoidussa genressä tehdä mitään oikeasti räväyttävää uutta ja mielenkiintoista. Jne, jne…
Tahtoo sanoa, että David Lynchin kaltaiset oikeasti luovat ja ennakkoluulottomat persoonallisuudet ovat äärimmäisen arvokkaita olemassa, vaikka heille ei aina arvoa osatakaan antaa. Harva meidän aikanamme yltää taiteilijana missään mielessä David Lynchin kaltaisen miehen tasolle.
Selailin äsken uutisia ja huomasin, että vanha kunnon David Lynch on mennyt kuolemaan. Ymmärsin miehen aiemmista puheista, että ura alkoi jo olla taputeltu, mutten oikeasti ajatellut ihan näin kirjaimellisesti. Kevyet mullat nyt kuitenkin mestarille!
Ja kiitos Twin Peaksistä.
Elaine Sheehan: Itsehypnoosi
Varsin raflaavalla nimellä ja hippikustantamon kautta julkaistu teos paljastuikin melkoisen käyttökelpoiseksi oppaaksi. Itsehypnoosi on varsin kiehtova hypnoosin alalaji, jossa suggestiosta huolehditaankin itse erillisen terapeutin sijaan. Luonnollisesti itse tehtynä hypnoosin teho on kertaluokkaa heikompi, mutta vaikutus on rentoutumisen ja stressinlievityksen suhteen oikein tehtynä erinomainen. Olen tähän tarkoitukseen näitä menetelmiä käyttänytkin hyvällä menestyksellä jo muutaman viikon ajan.
Antauduinpa äsken Genesiksen kirotun kaupallisemman vaiheen viimeisen hyvän levyn eli ysärillä grungen klassikoiden kanssa listasijoituksista kilpailleen We Can’t Dancen pauloihin… ja lopputulos paljastuikin oikeasti hämmästyttävän onnistuneeksi kaikenlaiset ennakko-odotukset huomioon ottaen. Tuotanto on tuolla levyllä harvinaisen hienoa kuultavaa, kappaleissa on mukavaa ilmavuutta ja Phil Collinskin oli ysärillä elämänsä kovimmassa lauluvireessä.
Tämä kyseinen kaupallisille televisiosaarnaajille ilkkuva biisi on kuin kaunis muisto kaukaiselta, nykymenoon tottuneelle sukupolvelle täysin vieraalta ja käsittämättömältä ajalta. Lyriikoita kuunnellessa ei uskoisi kyseessä olleen aikansa suosituimman pop-ilmiön hittisingle, sen verran kyynistä tekstiä tuossa ladotaan. Otetaan vaikka esimerkiksi kohta
I believe in the family
With my ever-loving wife beside me
But she don’t know about my girlfriend
Or the man I met last nightAuts. Jotenkin tuntuu haikealta lukea, miten aikoinaan pilkan kohteet itse eivät nostaneet mainittavaa kohua tai vihakampanjaa, vaan olivat lähinnä kohtelustaan ylpeitä ja nauroivat mukana. Olispa nykyään vielä näin lunkia meininkiä.
Olli-Pekka Vainio & Katleena Kortesuo: Diktaattorin käsikirja (2013)
Hauska pikku kirjanen kaikille maailmanvallasta haikaileville tulevaisuuden diktaattoreille. Kirjoitustyyli tässä on erittäin sarkastinen, mutta itse sisältö tarjoaa juuri sen mitä lupaakin, eli välineet ja ohjeet tyhmien massojen huijaamiseen ja kontrolliin. Menetelmien esittelyä syvennetään runsain konkreettisin esimerkein meiltä ja maailmalta. Tätä lukiessa nyt viimeistään alkaa nopeasti huomaamaan median, keljujen korporaatioiden ja poliitikkojen metkuja, sekä kuinka pihalla ihmiset oikeasti ovatkaan tästä maailman menosta. Tämä lienee hassunhauskan anarkistisen kirjan perimmäinen tarkoituskin.
Mikään menetelmä tuskin on massojen yhtenäisyyden hajottamisen kannalta tehokkaampi kuin diversiteetti. Monikulttuurin lisääminen nimittäin ei tyypillisesti tee ihmisestä sateenkaaren väreissä paistattelevaa kosmopoliittista hipsteriä vaan kuoreensa vetäytyvän pelokkaan kilpikonnan. Siksi tehokkain tapa ehkäistä kurjien hallintoalamaisten järjestelmällistä vastarintaa on vakuuttaa nämä monimuotoisuuden siunauksellisuudesta ja sekoittaa yhteisöt monikulttuurilla. Näin toimittiin mm. Kiinassa kommunistisen puolueen valmistautuessa demokraattisen Hongkongin liittämiseen emämaan yksipuoluejärjestelmään joitakin vuosia sitten.
Ja muuta vastaavaa…
Käytinpä tuossa itsekin vähän aikaani yhden vanhan pirulaisen läpäisemiseen: Playstation ykkösen Tombin peittoamiseen ei ole ikinä aiemmin kärsivällisyys riittänyt. Monet kerrat olin pelannut tuon hauskan demon läpi ja haaveillut koko pelin läpijuoksusta. Muistan ensimmäisen kerran koettaneeni tuota jo kouluvuosina, ja päässeeni vain vähän sitä alkua pidemmälle ennen lopullista jämähtämistäni siihen “yhteen” kohtaan.
OIkeastaan Tombi paljastuikin tosi lyhkäiseksi 2D-pomppupeliksi Castlevania-aineksilla höystettynä. Erilaisia paikkoja tuossa on vain kourallinen, mutta niiden välillä sahataan jatkuvasti sitä mukaa kun pelaajalle avautuu uusia ominaisuuksia ja ovia. Tympeänä puolena kaikki tuossa pelissä tuntuu niin kauhean kryptiseltä, kuin sitä olisi menty pitkittämään tarkoituksella panemalla pelaaja arvailemaan mitä löytyy ja mistäkin ja missä järjestyksessä. Itse pelin läpäisee helposti parissa tunnissa jos tietää mitä tekee.
Vekkuli satukirjamainen audiovisuaalinen toteutus on aina ollut Tombissa omaan mieleeni. Yksinkertaisena juonena seitsemän porsasta on mennyt panemaan satumaailman asiat mullin mallin, ja pelaajan on saatava siat takaisin säkkiin ihan kirjaimellisesti. Viimeinen pomo on rahasta voimaa saava ahne pääsika. Itse tulkitsen viimeisen tekijöiden hienoiseksi piikiksi silloisen pelialan kaupallistumiselle ja korporatismille. Tombi itse oli siis muutaman alan kovan veteraanin perustaman pienstudion tekele.
Hauska peli, joskin hyvin epätäydellinen. Innostaa ainakin pelaamaan lisää näitä vanhoja kesken jääneitä herkkuja.
Leena Matikka & Martina Roos-Salmi: Urheilupsykologian perusteet
Pitkälti nimensä, aiheensa ja kansikuvansakin perusteella varsin harmaalta ja tylsältä vaikuttava tietokirjanen paljastuikin melkoiseksi aarreaitaksi hyödyllistä informaatiota muutenkin kuin vain urheilun saralla.
Perusteesi urheilupsykologiassa lähtee siitä, että ihminen ei ole pelkkä tietoisuuden ohjaama marionetti vaan ihmiskeholla on omat tapansa käsitellä ja välittää tietoa. Kehon informaationkäsittely ja dialogi aivojen kanssa on osa ihmisen alitajuntaa ja näkyy mm. unissa tietoisuudesta tukahdutettujen tuntemusten ja muistojen nousemisena pinnalle, kehon oma muisti, etc.
Edellisestä johtuu, että erilaisilla ajatus- ja mielikuvaharjoituksilla, kahden eri järjestelmän hallintaan pyrkivillä tekniikoilla, suggestiolla, hypnoosilla ym. voidaan vaikuttaa myös kehon optimaaliseen suorituskykyyn, stressinsietokykyyn, rentoutumiseen ja keskittymiseen. Samoin esimerkiksi hengitystekniikoilla voidaan vaikuttaa mielialoihin, virkeyteen, ym. vastaaviin. Tässä esitellään kattavasti myös näitä psykologisen harjoittelun niksejä sekä käsitellään mm. motivaation teoriaan, kehittämiseen ja ylläpitoon liittyviä juttuja.
Nämä on kyllä mahdottoman käyttökelpoisia temppuja. Varmasti arjessa ja työelämässä tulee hyödynnettyä näitä paljon. Alitajunta on lisäksi yhteydessä mm. luovuuteen ja taiteellisuuteen, joten tässä paketoituu nätisti ihmispersoonallisuuden eri puolet yhdeksi siistiksi kokonaisuudeksi. Samoin käy ymmärrettäväksi mielenterveyden, monien elämäntapoihin liittyvien juttujen ja fyysisen terveyden välinen yhteys.
Adolf Hitler: Taisteluni
Viimeaikaisen ensimmäistä maailmansotaa koskettaneen lukumaratonini puitteissa päätin vihdoin tarttua myös tähän osittain samaan genreen lukeutuvaan poliittiseen Necronomiconiin. Moni minua viisaampi on tietänyt kertoa jo etukäteen, kuinka paasaava ja umpitylsä tämä ihmisnahkainen opus oikeasti onkaan, sekä kuinka Hitlerin juonet olisi helposti kyetty estämään jo alkuunsa, jos joku rohkea olisi vain kyennyt lukemaan koko tämän kirjallisen tuhotyön alusta loppuun silloin ilmestyessään. En kuitenkaan osannut aavistaa arviolta 95% koko kirjasta olevan sitä itseään. Koetan tiivistää tähän kaiken olennaisen, ettei kenenkään muun tarvitse käydä läpi tätä viikkokausia kestävää kärsimysnäytelmää.
Kysymys numero uno, eli miksi Hitler vihasi nimenomaan juutalaisia?
Koska Itävalta on perinteistä rajamaata slaavilaisen idän ja frankkilais-germaanisen lännen välillä, ja näiden kahden kulttuuripiirin on ollut vihaa ja levottomuuksia iät ja ajat. Itävalta-Unkari vieläpä oli jatkuvasti mukana Balkanin konflikteissa ja liitti itseensä slaavilaisia vähemmistökansoja. Tähän aikaan etniset jännitteet olivat siis aivan erityisen pinnalla, ja Frans Ferninandin murhaa Hitler pitää erityisen kuvaavana esimerkkinä slaavien kavaluudesta ja petollisuudesta. Juutalaiset olivat Itävallassa perinteisempi vähemmistö, joka sorrettuna ulkopuolisena joutui elättämään itsensä yhteiskunnan ulkopuolella vähemmän kunniakkaissa ammateissa, kuten kapakoitsijoina, trokareina, koronkiskojina, parittajina, ym. Samasta syystä juutalaiset osallistuivat aktiivisesti vallankumoukselliseen ja vasemmistolaiseen toiminaan. Nuoren Hitlerin mielestä mainitut olivat nimenomaan merkki juutalaisten huonommuudesta eikä varsinaisesti huonosta yhteiskunnallisesta asemasta.
Kysymys numero dos, eli Hitlerin ja natsien oppien ydin:
Natsien oppi perustui karkeasti kolmeen perusteesiin, eli
a) evoluutio tarkoittaa lajien ja rotujen välistä ikuista sotaa
b) lajit ja rodut voidaan asettaa luonnolliseen paremmuusjärjestykseen
c) eläimet ja lajit toimivat nimenomaan kollektiiveina, ja yksilön tehtävä on alistua ja uhrautua yhteisön hyväksi.Edellisistä mikään ei varsinaisesti käy järkeen tai pidä objektiivisestikaan ajateltuna paikkaansa, ja sittenkin vastaan tulee vielä vanha kunnon Humen giljotiini. Hitlerin mielikuvituksessa kohta c tarkoittaa, että valtiot ovat olennainen osa ihmisen evoluutiota, kohta b johtaa suoraan rasismiin sekä tässä erityisesti antisemitistiin, ja kohta a tarkoittaa, että sotaisat arvot ovat kaiken mitta ja johtavat suoraan kulttuurin sekä talouden kukoistukseen sellaisenaan, kansanmurhasta puhumattakaan. Juutalaisilla ei Hitlerin mukaan parasiitteina ole omaa valtiota, uskontoa tai edes kulttuuria, vaan kaikki on muilta varastettua. Hitler itse toteaa kaiken yllä mainitun karkeasti näin ilman kummempia perusteluja tai logiikkaa.
Eli käytännössä koko opin ydin on täyttä puuppaa, ja tämän vähän “teoreettisen” sisällön toteamiseen meni kirjoittajalta satojen sivujen edestä paperia ja mustetta.
Kysymys numero tres, eli minkälaisen kuvan Hitleristä saa persoonallisuutena?
Erittäin neuroottisen ainakin. Hitler viljelee kirjassaan jatkuvasti kaikenlaista likaan, tauteihin ja loisiin viittaavaa retoriikkaa viitatessaan epämiellyttäväksi kokemaansa, tätä on siis tosi paljon. Vastaavasti valtiota verrataan tässä ihmiskehoon, sen toimintoihin, vereen, etc. ja monessa kohtaa valtiokehoa ollaan parantamassa ja puhdistamassa kaikesta epäpuhtoisuudesta. Hitlerinhän on väitetty olleen erittäin bakteerikammoinen ja peseytyneen lukuisia kertoja päivässä, enkä tämän perusteella kyllä yhtään ihmettelisi väitteen todenperäisyyttä. En myöskään epäile yhtään Romanian ex-kuningas Mikaelin henkilökohtaista luonnehdintaa Hitleristä äärimmäisen pinnallisena ja teennäisenä persoonallisuutena, joka yrittää tehdä vaikutuksen ihmisiin yksinkertaisesti vain mesoamalla.
Melkein menisin suosittelemaan tämän lukemista kaikille nahkapäille ihan vain että näkisivät kuinka heikolla pohjalla tuo pöljä aate johtajineen on, mutta toisaalta kun muistaa että nykyään on kaikkia kreationisteja ja litteää maata fanittavia järjen jättiläisiä, niin ehkä kuitenkin parempi, että tällainen kansanmurhaan kiihottava teos jää järkijättöisyydessäänkin historian roskakoriin keräämään pölyä ja hämähäkinseittejä.
Henkkoht ei ole jääkiekko enää jaksanut kiinnostaa pitkiin aikoihin. Liigakiekkoon meni vähän maku jo koulussa, kun kaikki kovimmat kiusaajat oli järjestään niitä varakkaiden vanhempien hemmoteltuja junnupelaajia niissä. Maaottelukiekosta taas meni maku viimeistään silloin kun Venäjä suljettiin niistä kisoista pois. Eihän niillä palkinnoilla mitään arvoa ole, jos tasokkaimpia kilpailijoita voi noin vain estää osallistumasta ja hyviä sijoituksia tulee sitten pelkästään sen takia joka vuosi huonommallakin pelillä. Enemmän lajille on haittaa tuollaisesta politikoinnista. Omasta mielestä maiden ja ihmisten soisi muutenkin ratkaisevan riitansa mieluummin rehellisillä kilpailuilla kuin sotimalla.
En tiedä luettaneeko tämä dokumentiksi, mutta Saksan valtion elokuva-arkistosta löysin vuodelta 1918 peräisin olevan, sikäläisille Stosskruppin eli ensimmäisen maailmansodan erikoisrynnäkkösotilaiden koulutukseen tarkoitetun mykkäfilmin nimeltä “Der Infanterie-Nahkampf”. Jos aito ja suodattamaton materiaali sekä erityisesti kaikki hienoiset yksityiskohdat aseista taistelutekniikoihin ensimmäisen maailmansodan tuoksinoista kiinnostaa, niin tämä on aivan mielettömän kiehtova pätkä.
