Tässä pitkästä aikaa pieni katsaus viime aikojen elokuvakatseluihin, joiden muistan tapahtuneen. Useimmat näistä ovat uusintakatseluja, jotkut eivät ole.

Midnight Cowboy
Amerikkalaisen elokuvan koko historiassa minulle kaikkein kiehtovimpia teoksia ovat 60- ja 70-luvuilla tuotetut, silloiseen nykyhetkeen sijoittuvat suurkaupunkielämän kurjempaa puolta kuvaavat tarinat. Oli kyse sitten törky-Harrin tyylisestä väkivaltarallista tai masentavasta huumehelvetistä, kaikki kelpaa, ja mitä inhorealistisempi, sen parempi. Keskiyön cowboy on tämäntyylisen elokuvan suuri klassikko ja lähestulkoon voimakkainta draamaa, mitä filmille on onnistuttu pusertamaan. Nilsson Schmilssonin laulaman täydellisen tunnaribiisin tahdeilla käynnistyvä kertomus imaisee mukaansa eikä hellitä missään vaiheessa. Jon Voight antaa parastaan uransa merkittävämmässä roolissa, ja Dustin Hoffman on yhtä täydellisen uskottava kuin aina, hikoillessaan, yskiessään ja näyttäen siltä, että hän voi heittää veivinsä hetkenä minä hyvänsä.

Aikansa teknisten rajoitusten vuoksi kaupungin melu peittää ajoittain dialogin alleen, minkä vuoksi tekstitystä lainkaan sisältämättömän version seuraaminen oli hankalaa ja jotkut vuorosanat joutuu kuuntelemaan pariin kertaan. Tämä yleinen ongelma on ainoa, ja hyvin pieni, särö muutoin täydellisessä elokuvakokemuksessa. Tämä mestarillisesti ohjattu, unijaksoja ja takaumia karuun todellisuuteen yhdistelevä teos tulee vierailemaan meikäläisen bluureisoittimessa useaan kertaan.

Midnight Express
Kahdesta absoluuttisen taivaallisen loistavasta “keskiyöelokuvasta” myöhempi ja vieläkin likaisempi ja lohduttomampi Keskiyön pikajuna oli ensimmäisellä katselullani loistava, mutta toisella se lensi pikajunan lailla suurimpien suosikkiteosteni joukkoon – enkä välitä perkelettäkään siitä, kuinka “vääränlaisen kuvan se antaa turkkilaisista vankiloista”. Tämä ei ole dokumentti. Sen sijaan tämä on uskomattoman tehokas, koko kehossa väristyksiä aiheuttava kokemus, jonka tuntee pitkään katselun päätyttyä. Musiikkilegenda Giorgio Moroder onnistui luomaan elokuvalle mahdollisesti kaikkien aikojen tyylikkäimmän tunnussävelmän muutoinkin loistavan soundtrackin pääteokseksi. Linnareissua edeltävä harhailu Istanbulissa on musiikin ja liikkuvan kuvan yhdistelmän suurta juhlaa. En rehellisesti sanottuna mitään muuta elokuvaa katsoessani ole kokenut yhtä vahvaa jännitystä.

City on Fire
Useita vuosia sitten kammottavalla laadulla youtubesta katselemani Hong Kong -toiminnan tärkeimpiin teoksiin kuuluva legendaarinen elokuva löysi tiensä vihdoin ja viimein omaan hyllyyni, ja sain nähdä sen korkealla laadulla. Ultraväkivaltaisen tyyliralli Full Contactin kaltaisen hulluttelun sijaan mestariohjaaja Ringo Lam hoiti City on Firen hieman hillitymmällä otteella, mutta on aivan turha kuvitella sen vähentävän toimintakohtausten musertavaa voimaa. Elokuva tunnetaan erinomaisen laatunsa lisäksi myös siitä, että joku Quentin otti siitä vaikutteita kopio sitä säälimättä. Rakastan edelleen Reservoir Dogsia, mutta silti…

The Wild Bunch
Sam Peckinpah on amerikkalaisista ohjaajista itselleni ykkönen. Tämä tosiasia varmistui viime aikoina uusintakatsellessani hänen teoksiaan. Jumalainen Straw Dogs ja sanoinkuvaamaton Bring Me the Head of Alfredo Garcia ovat edelleen ne suurimmat suosikkini, mutta Hurjan joukon aivan liian monta vuotta vaatinut uusintakatselu muistutti, että silläkin on paljon muutakin annettavaa kuin elokuvahistorian kohokohtiin lukeutuva lopun verilöyly, joka on vielä tänäkin päivänä käsittämättömän raju. Aivan kertakaikkisen käsittämättömän raju.

Lawrence of Arabia
Kaikkien aikojen komeimpiin kolossaalisen mittasuhteen visuaalisiin spektaakkeleihin kuuluva sotaseikkailu on tekniseltä toteutukseltaan moitteeton. En kuitenkaan tällä toisellakaan katselukerralla saanut ihan kaikkea irti sen tarinasta, joka on lähes pelkkää seuraavien taistelujen suunnittelua ja valmistelua ilman sen suurempaa inhimillisyyttä. Arabian Lawrence on kylmä ja tunteeton elokuva kahteen muuhun katselemaani massiviseen David Lean-teokseen, Kwai-jokeen ja Zhivagoon verrattuna. Tästä huolimatta taistelut ja rymistelyt iskevät äärimmäisen kovaa aina tapahtuessaan, ja vähän mitäänsanomattomammat hetket unohtuvat mielestä samantien.

The Mummy ja The Mummy Returns
Ai katos, joku on taas tehnyt uuden “The Mummy” -nimisen elokuvan vuonna 2026. Onpa hienoa. Nämä toimintarallit kuitenkin katselin ennen kuin moisesta oli minkäänlaista mainintaa ihan vain, koska mieli teki. Monin paikoin liiankin lapselliseksi yltyvän höperöhuumorin ylitarjonnasta huolimatta nämä Stephen Sommersin ohjailemat rytinärallit tarjoavat hupia koko rahan edestä, eikä kunnon jännitykseltäkään täysin onnistuta välttymään.

Fright Night
Mitäänsanomatonta 80-luvun kauhuroskaa. Mitään muuta en kyllä odottanutkaan. Ainoa mieleenpainuva hetki tässä on pikainen lähikuva päähenkilön Casio-kellosta, joka muistuttaa omaani.

Flashdance
Tämä taisi olla viimeinen elokuva, jonka ehdin katsomaan Xboxin uskomattoman mahtavasta vuokraelokuvavalikoimasta ennen sen masentavaa, kuvottavaa sulkeutumista. Kyseisen palvelun päättyminen vaikutti voimakkaasti haluuni katsella elokuvia mistään muualta kuin omasta lättykokoelmastani. Niin tai näin, Flashdance on aivan loistava 80-luvun elokuva, joka ei yhtään tämän 80-lukulaisemmaksi voisi mennä. Monin tavoin tämä ei juurikaan eroa Saturday Night Feveristä – elokuvasta, josta useimmille ihmisille tulee mieleen hillitön, hulvaton diskossa heiluminen ja hauskanpito, mutta josta pinnan alle vähänkin kurkistaessa löytyy ihan aidosti syvällinen draama. Ja onhan se Irene Caran laulama tunnusbiisi aikansa parhaita pop-jyriä. Aiemmin mainittu mestari Moroder taas asialla. Leffan ainoa suurempi synti onkin sen biisin soittaminen heti alussa, ennen kuin mitään on edes ehtinyt tapahtua. Tämä valitettavasti vähentää biisin voimakasta sanomaa sillä hetkellä, kun se kuuluu toisen kerran.

Chattahoochee
Oldman ja Hopper mielisairaalassa. Mukavan midnightexpressämäistä tunnelmaa sisältävä voimakas kertomus huipputason roolisuorituksilla.

Caligula
Yli kymmenen vuotta tämänkin kokonaiseen uusintakatseluun meni, mutta hyväksi historialliseksi spektaakkeliksi ei tämä moraalittomuuden multihuipentuma ole muuttunut. Kritiikkini on sama kuin aikanaa vanhan tykin puolella: jos kerran verellä aletaan löträämään, niin enemmän tappamista ruutuun, jumankauta. On alusta asti selvää, että tämä elokuva ei tule vakuuttamaan taidokkaalla tarinankerronnallaan, joten exploitaationuppi olisi pitänyt myös väkivallan määrässä kääntää yhteentoista. Helen Mirren on kuitenkin aivan loistava syy tämän törkyilyn katsomiseen, ja väkivaltakin – silloin kun sitä vihdoin tapahtuu – on herkullista.

Ironmaster
Todella, todella monta vuotta katselua odottanut DVD olisi saanut jäädä katsomatta, enkä olisi menettänyt mitään. Italialaista pelleilyroskaa, jossa tapahtuu jotain aina silloin tällöin, ja toisinaan jotain muuta. Kuraa. Ainoa huomion arvoinen seikka tässä oli, että huolimatta vähäisestä kokemuksestani italoroskan parissa onnistuin jopa tunnistamaan tästä yhden näyttelijän. Sen, joka oli myös Cannibal Feroxissa. Senkin vain siksi, että katselin molemmat lähiaikoina. Ferox oli kuitenkin mielestäni paljon parempi kuin aiemmilla katselukerroilla.

Pekko Aikamiespojan poikamiesaika
Ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa katselemani Pekko-elokuva ei komediaksi ole erityisen hauska, mutta se on lämminhenkinen ja mukava katsella. En yrittämälläkään onnistunut keksimään tästä elokuvasta mitään syytä inhota sitä. Se on vain liian sympaattinen. Jope Ruonansuun mukanaolosta plussat, vaikka “aattelepa ite, ihan omalle kohdalle” -toistaminen meni vähän enemmän kuin hieman yli.