John Mooren ohjaama Vihollisen keskellä oli oiva menestys kassaluukulla ja varsinkin ruudin ja räjähdysten janoisten nuorisokuluttajien keskuudessa. Niinpä elokuvalle täytyi väsätä jatko-osa. Mutta kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Moore ei päässyt ohjaajaksi, vaan tilalle tuli keltanokkaakin amatöörimpi James Dodson, joka ei ole varmaan koskaan elämänsä aikaan katsonut elokuvia, eikä varsinkaan ohjannut. Budjettikaan ei ollut kuin Ö-luokan teatteriryhmän taskurahat ja rapiat päälle. Niin sanotut ”näyttelijät” ollaan hankittu mitä luultavammin, jostain muropakettimainoksista taikka Hugo Bossin alusvaatemainoksista. Ja heidänkö pitäisi esittää salskeita ja yrmyjä erikoisjoukkojen miehiä?
Vihollisen keskellä II kertoo neljästä amerikkalaisesta erikoisjoukkojen miehestä. Amerikka on ajautumassa sotaan Korean kanssa, ja tämä sotahan voidaan estää neljän miehen pikku operaation turvin. ”So simple” sanoo Ameriikan ihka aito pressa ja käskee miehet tuhoamaan korealaisille elintärkeän ohjustukikohdan. Niinpä miehet lähtevätkin matkaan vitsiä heittäen, aavistamatta yhtään edessä tulevista niinsanotuista ”vaaroista”. Juuri kun miekkoset ovat laskeutuneet Korean maaperälle, operaatio keskeytetään. Kaverukset jäävät yksin hyvin tuhmien ja pahojen korealaissetien alueelle, ja eikun niinsanottu ”selviytymistaistelu” alkakoon…
Vihollisen keskellä II on ala-arvoinen tekele. Tarkemmin sanottuna ”ala-arvoinen” olisi tässä tapauksessa jopa ylistyssana. Homma on niin amatöörimäistä C-luokan kasaritoimintameininkiä, että jopa kukkien kasvamisen ja lehtien ruskastumisen katselu olisi hyvinkin mielenkiintoisempaa. Jos Oscar-gaalassa jaettaisiin ”Maailman kaikkien aikojen huonoin elokuva-palkinto”, olisi Vihollisen keskellä II varmaakin varmempi voittaja.
Ensinnäkin mikään ei todellakaan toimi tässä ”elokuvassa” ja kaikki mittarit ovat jyrkästi miinuksen puolella. Näyttelijät yrittävät yrittää näyttelemisen yrittämistä (Vautsi, mikä sana!). Pieneksi mikroskooppiseksi lohdutukseksi näyttelijöiden mukana on yksi varsinainen näyttelijä Glenn Morshower, joka on tuttu 24-sarjasta Aaron Piercenä. Morshowerin ansioista tulevat elokuvan ainoat ruhtinaalliset puoli pistettä. Dialogi on kökköäkin risukasaa kökömpää, ja niin teennäisen kuuloista, että katsoja vaipuu syvään epätoivon ja tuskan tunteeseen. Niin sanottu ”käsikirjoitus” on luultavasti jonkun humalaisen juopon örvelökännissä väsäämä kolmen rivin tekstinippu. Ja sehän kelpasi vallan mainiosti ”ohjaaja (käsikirjoittaja)” James Dodsonille.
Dodson on varmaakin yliarvoinut omia kykyjään rankasti. Mies luulee olevansa toimintaelokuvien visionääri alá John McTiernan lisäämällä omahyväinen virne kasvoillaan elokuvaansa modernia teknomusaa, sekä ”muka-coolia” nopeutettua ”kelaus-kuvatekniikkaa”. Tämä kyseinen kuvaustekniikka on ärsyttävyydessään maksimiluokkaa. Kieltämättä kelaus-kuvaustekniikka on varsin coolia toimintafilkassa jos sitä käytetään säästeliäästi. Dodson vetää koko 90 minuuttisen kelaus-kuvaustekniikalla, mikä pilaa toimintakohtausten ja koko elokuvan tunnelman. Kaiken näiden lisäksi Vihollisen keskellä II on äärimmäisen kliseinen, ennalta-arvattava ja stereotyyppinen jätöskasa, jonka katsominen jätti aivoihin pysyvän trauman. Lyhyesti sanottuna Vihollisen keskellä II yrittää olla elokuva. Yritys kuitenkin epäonnistuu karkeasti. Tämä totaalinen P**ka on tarkoitettu luultavasti aivokuolleelle adrenaliinin janoiselle MTV-kansalle. Muut, pysykää kaukana, ja kiittäkää kaikkivaltiasta, jos olette säästyneet tämän ongelmajätteen katsomiselta.
