Yksi kolmesta kovasta Sergiosta, Sergio Corbucci ohjasi talvisiin Nevadan ja Utahin maisemiin sijoittuvan spagettiwesternin, joka on genrensä armottomimpia, mutta parhaimpia.
Erittäin rankan talven rankat olot ajavat ihmiset ryöstämään ruokaa pysyäkseen hengissä. Rahan ahneet vallanpitäjät säätävät lain, jonka mukaan kuka tahansa voi etsintäkuuluttaa kenet tahansa. Tämän myötä rikollisista tuleekin palkkionmetsästäjiä, jotka työskentelävät vallan kahvassa oleville, ja tilanne lähtee lainvalvojien hallinnasta. Juoni on loistava ja tarina säälimätön.
Jean-Louis Trintignant (joka suostui rooliin sillä ehdolla, ettei hänen tarvitsisi opetella vuorosanoja) on Silence, mykkä pyssysankari, jonka meksikolainen Pauline (Vonetta McGee) palkkaa tappamaan palkkionmetsästäjä Locon (Klaus Kinski) miehensä surmaamisesta, käyttäen valuuttana itseään. Locolla taas on omat suunnitelmansa seriffin (Frank Wolff), Silencen ja kaupungin etsintäkuulutettujen asukkaiden varalle.
Näyttelijätyö on loistavaa, varsinkin Klaus Kinski loistaa rahan ahneena palkkionmetsästäjän, yhdessä hänen selvästi parhaista rooleistaan.
Corbuccin suoraviivainen ohjaus on napakkaa, eikä elokuva poukkoile kuin hänen komediallisemmat westerninsä Vamos a Matar Companeros (1970) ja Mercenary (1968). Corbucci esittää rajua yhteiskuntakritiikkiä rasismista (Olihan tumma- ja vaaleaihoisten henkilöiden rakastelukohtaus aikoinaan tabu.) ja väkivallasta, joka huipentuu elokuvan ankaraan loppukohtaukseen.
Taustalla soi Ennio Morriconen upea melankolinen sävel, joka sopii elokuvaan kuin nenä päähän.
Jos jotain huonoa pätkästä täytyy löytää, niin se on tehty melko pienellä budjetilla, mikä näkyy hiukan puvustuksessa, mutta tämä on pieni asia.
Elokuvaan on tehty myös vaihtoehtoinen ”onnellinen” loppu, koska alkuperäinen ei sopinut Aasian ja Pohjois-Afrikan markkinoille. Tähän ei ole tehty edes englannin tai italiankielistä ääniraitaa, eikä Klaus Kinski suostunut näyttelemään siinä, joten hänen hahmonsa näytetään vain selästä päin. Ja tämä vaihtoehtoinen loppu onkin kaikessa naurettavuudessaan aivan kaamea.
Valitettavasti elokuvan dvd-julkaisussa ei ole suomennettu italian-kielellä olevia loppusanoja, joten liitän ne tähän:
Tämä muistokirjoitus oli vuosia luettavissa
Snow Hillissä, verilöylyn tapahtumapaikalla:
– Ihminen voi kulkea tämän paikan yli tuhansia vuosia, muttei koskaan vois pyyhkiä niiden verta jotka murhattiin.
Näin huikeisiin sanoihin päättyy Suuri hiljaisuus, joka on yksi parhaimmista western-elokuvista, mitä on tehty.
