J. K. Rowling kuulemma kirjoitti Harryn seikkailujen viimeisestä osasta painavan tiiliskiven. Potter-fanien iloksi (ja kassavirtojen nostamiseksi – totta kai) järkäleestä muokattiin yhden sijasta kaksi elokuvaa. Hyvä juttu on, että kirjan tapahtumia voidaan näin käydä läpi elokuvassa laajemmin ja tarkemmin. Huonoa on, että aiemmista osista tutut näyttelijät joutuvat pinnistelemään kykyjensä rajoilla. Samalla kun Harry Potter on sarjan aikana kasvanut lapsesta lähes aikuiseksi, hänen seikkailuihinsa on tuotu yhä enemmän aikuisten oikeaa vakavuutta. Lapsitähdillä on vaikeuksia näytellä luontevasti pitkissä puhekohtauksissa, mutta vanhemmat konkaritkin takeltelevat omissa osissaan, kun yrittävät jatkaa sarjan alkupään hengessä. Jos sarjan alkupäässä huispattiin leikillisesti ja jonkin nurkan takana vaani joku mörökölli, sarjan loppupäässä hymyt ovat vähissä ja pedot tosi pahoja. Harrylle turvaa antaneet aikuiset ovat niiden kanssa itsekin niin pulassa, että heistä ei enää apua tahdo olla. Tekijöille ei ole ollut helppoa siirtyä satufantasiasta rankempaan settiin, niinpä kaikki (näyttelijät) eivät näytä tehtäviensä tasalla olevan.
Harry Potter ja Kuoleman varjelukset: Osa 1 onnistuu ainakin yhdessä asiassa hyvin – sen kertomisessa, miten rikki Harryn maailma on mennyt. Tylypahkan ankkalinnamainen veikeys karistetaan heti leffan alkupuolella taakse. Miljöö on synkkä ja elokuvan värimaailmassa suositaan harmaan ja sinisen ankeimpia sävyjä. Välillä heittäydytään niin synkiksi, ettei tapahtumista tahdo sen hämyilyn keskellä saada edes selvää.
Harryn salama-arpista päänahkaa leffasta toiseen himoinnut lordi Voldemort (Fiennes) usuttaa joukkonsa Harryn puolella olevien kimppuun jälleen. Tällä erää tuho on kuin muurahaiskeossa Raid-suihkeen jälkeen; ne jotka eivät kaadu heti, harhailevat epätoivoisina ja kärsivinä sinne tänne. Harry (Radcliffe), Hermione (Watson) ja Ron (Grint) pelastuvat hilkulla, mutta joutuvat pakomatkalle. Sen seuraaminen on yhtä antoisaa kuin monituntisen sotareportaasin, jossa värjötellään päivätolkulla harmaassa maastossa. Värjöttelyn keskellä nähdään Emma Watsonin pliisu yritys olla älykkötyttö, joka saa Ronin tunteet kuumiksi ja Harryn näyttämään siltä kuin heillä olisi jotakin sutinaa Ronin selän takana. No, Radcliffen Harry on kuitenkin yhtä riehaantuneen oloinen Hermionesta kuin puupölli uudesta iPhonesta.
En tarkoita, että Radcliffe olisi Harrynä huono. Hänellä olisi rahkeita mm. teatterimenestyksensä (Equus) perusteella enempäänkin, mutta Harry Potterissa kykyjen todistaminen jää kuitenkin monen muun asian alle. Hahmoja on paljon, ja kaikille pitää antaa oma jäähyväisaikansa, Kuoleman varjeluksiinhan sarja päättyy. Ja tämänkin elokuvan pitää kaikin puolin näyttää ja kuulostaa muiden Harry Potter -elokuvien kanssa samaan joukkoon kuuluvalta. Siinä on paljon hommaa.
Parhaiten pääosakolmikosta tässä elokuvassa pärjää Grint. Hän kasvattaa Ronistaan yllättäen ihan uskottavasti tuntevan ja ajattelevan velhojätkän. Ai, että uskotavan, kun jätkä heiluu taikasauvan kanssa? Jeps, se uskottavuus on Harry Potter -sarjan kohdalla aina ajateltava siltä pohjalta, että hahmot kuitenkin ovat fantasiatarinoiden perustyyppejä: velhoja ja muita mielikuvitustyyppejä.
Ei-Harry Potter -fanina en saanut elokuvasta suuria kiksejä. Jos minulta joku tulee kysymään esim. viiden vuoden päästä, mihin kohtaan Potter-sarjaa Kuoleman varjelukset sijoittuu, en varmasti muista. En varmaan myös muista, mitä elokuvassa tapahtui. Silti tahdon tämän elokuvan jälkeen nähdä ainakin sen, mitä Harrylle ja hänen kavereilleen Kuoleman varjelusten päätösosassa tapahtuu. Eli sen verran rahaa tähän leffasarjaan on pantu, että joku siinä kumminkin myös ei-fania vetää puoleensa. Eivät ehkä ne tehosteet, eivät ehkä ne näyttelijät, ei ehkä se tarina, mutta ehkä sitten se kokonaisuus.
