Eipä mahtanut Roderick Thorp vuonna 1979 Nothing lasts forever –kirjaa kirjoittaessaan aavistaa, että kirjaan pohjautuvasta leffasta tulisi niinkin kulttikamaa, että se voitaisiin vielä 2000-luvulla rankata korkealle (efektivoittoisessa) action-genressä. Hyvinkin korkealle.
Korkealla käydään Bruce Willisin tähdittämän leffan taistelutkin, nimittäin 40-kerroksisen Nakatomi buildingin tiloissa. Alkuasetelma on jopa ihanan ärsyttävä, kun kontrasti Brucen esittämän siilitukkaisen tylyn jeppe John McClanen ja pitkälettisten ja hassusti saksalaisittain ääntävien pahisten välillä on maksimoitu. Pahojen poikain joukossa ovat mm. jo edesmennyt wrestling-tähti Wilhelm von Homburg sekä käsittämättömän limaiseksi liikemieheksi naamioitu Alan Rickman.
Die Hard on samanaikaisesti sekä nokkela (toimintaleffaksi) että varsinainen kliseepallo. Konetuliaseyliannostus on lähellä ja varamiehenä leffaan lopulta päässeen Brucen muutama lennokas läppä menee auttamattomasti höhlän hjuumorin puolelle. Toisaalta osaksi kliseisyys selittyy sillä, että Die Hardin käänteitä on vuosien saatossa kopioitu ihan kiitettävästi ja onhan niitä omia jatkiksiakin väsätty jopa Rennyn toimesta.
Ohjaaja McTiernan oli ponnahtanut tietoisuuteen vasta hetki ennen Die Hardia, pääasiassa Predatorin myötä. (Tuolloin) nuori ohjaaja teki kuitenkin näpsäkästi räjähtelevän suorituksen. Tehoste- ja äänipuolen työtä muistettiin palkintoraadeissa. Jotakin aikojen vyörymisestä kertoo se, että Brucella oli vielä hiukset…
Vuosien vierimisen ja useiden katselukertojen jälkeen Die Hard on edelleen kirotun viihdyttävä toimintapätkä, pituudestaan huolimatta, tai tällä kertaa voi jopa sanoa, että ehkä juuri siksi. John McClane muistuttaa tiivistunnelmaisten käänteiden jälkeen jo teurasta, mutta teurastaa silti terroristeja hyvällä prosentilla. Monia kollegoitaan uskottavammin. Leffan jälkeen on mukava kiljaista ilmoille… niin mites se menikään:
”Yippee-ki-yay, mothafucka!”. Toimii.
