Gothamin, tuon New Yorkin oloisen kaupungin, arki palailee uomiinsa. Yksi on poissa Gothamin entistä merkkihenkilö Harvey Dentiä ylistävien puheiden kaikuessa kansanjoukkojen korville. Suuri yleisö ei ole vuosiin nähnyt eksentristä miljonääri Bruce Wayneä (Bale), josta puhutaan kuin Howard Hughesista aikoinaan. Waynellä, tai hänen alter egollaan Batmanilla, ei ole mielenkiintoa ottaa osaa enää mihinkään, sillä hän, kuten poliisipäällikkö Jim Gordonkin (Oldman) tietää, mikä mies Dent lopulta oli. Mutta kesken omissa hapoissaan mätänemisen Wayne saa tietää jotakin, joka panee hänet liikkeelle ja sonnustautumaan vielä kerran lepakkohaarniskaansa: Gothamia uhkaa palkkasoturitaustainen Bane (Hardy), jonka tavoite on murtaa ihmisten usko oikeudenvalvojiin ja sitten ihmisiin itseensä.
Bane on vahingoittunut taistelijasielu ja naamioitu mysteeri – Batman-sarjakuville uskollisesti. Hän on älykäs lihaskimppu, joka näyttää kuin WWE:stä karanneelta show-painijalta, mutta kuulostaa Darth Vaderilta, jolta helvetillinen menneisyys on todella vienyt melkein kyvyn puhua. Silti Bane on mies, jota kuunnellaan, sillä kuuntelematta jättäminen tietää yleensä kuolemaa.
Käsikirjoituksesta vastaavat Nolanin veljekset Christopher ja Jonathan pohjustavat Banea hahmona yhdessä tyylikkään yksinkertaisessa toimintakohtauksessa. Siinä ammattisotilaiden elkein toimiva rikollisryhmä kaappaa kirjaimellisesti suoraan lennosta venäläistiedemiehen. Jokainen kaappauksen vaihe ja sen aikana sanottu sana kertovat, ettei Bane ole kukkoileva hullu tai yksioikoisen vääristyneen maailmankuvan turmelema tappokone. Hän vaikuttaa järkevältä sotilaalta, joka ei tee mitään huvin vuoksi. Tällaista vihollista vastaan Batmanin on uskottavaa nousta aiemmista vastoinkäymisistään huolimatta.
Viitsin väittää, että Bane on Jokeria kovempi pala Batmanille, tai ainakin tässä käsikirjoituksessa on onnistuttu paremmin kuin Yön ritarissa (2008). Batmanin huvittavaa kähinää kuullaan vähemmän, mutta merkittäviä keskusteluja käydään paljon ja silti varsinainen toiminnanrähinä ei niistä kärsi, päinvastoin jokainen taistelu on siten jännittävämpi ja vaikuttavampi kuin aiemmissa Christopher Nolanin ohjaamissa Batmaneissa. Esimerkiksi pitkä vuoropuhelu, jonka Wayne käy hovimestarinsa Alfredin (Caine) kanssa, kuvastaa hienosti sekä Batman-elokuvien fiktiohahmojen kasvun kaarta että tämän elokuvasarjan tekijöiden halua tehdä jotakin aiempaa elävämpää ja todellisempaa. Ei tarvitse olla sarjakuvafani, jotta pystyisi eläytymään siihen ”isän” ja ”pojan” tilanteeseen, jota tuo keskustelu avaa. Konstailemattomasti kuvatun kohtauksen dynamona toimivat roolejaan ylilyönneittä tulkitsevat hienot näyttelijät – jotka, huvittavaa kyllä, ovat kumpikin Iso-Britanniasta, kuten Nolankin. Ehkä Batman-sarjakuvien viileämpään tulkintaan ei tosiaan pysty kuin ei-amerikkalainen.
Yön ritarin paluu tuo kuvioihin myös Kissanaisen alias Selina Kylen (Hathaway). Kun Tim Burtonin Batman – Paluussa (1992) tämä hahmo oli traagisempi tapaus, Nolanin Batmanissa Kissanainen edustaa liki komiikkaosastoa. Nolan ei ole mikään komediataituri, eikä hän onneksi yritä muuttaa Yön ritarin paluuta nokkeluuksien ja gagien kimaraksi. Anne Hathaway toimii kuitenkin kuin leppoisamman seikkailuleffan piikkikorkosankaritar; tämä Kissanainen putoaa aina jaloilleen eikä vahingoitu mistään millään tavalla. Koko hahmon olemus tiivistyy siinä, miten Kissanaista kuvataan tiukassa paikassa: hän osaa ajaa Batmanin erikoisvalmisteista kulkupeliä ilman opastusta ja kun hän ajaa sitä, kamera ja öiset valot hyväilevät Hathawayn kankkuja. Sorry naiset, tämä ei ole tasa-arvoinen elokuva, sillä Christian Balen takapuoli ei saa yhtä paljon ruutuaikaa.
Seksikkyydessä Anne Hathaway vetää vertoja Michelle Pfeifferille, mutta koska hahmo on nyt eri lainen kuin Burtonin näkemyksessä, ei näitä misuja oikein voi vertailla sillä saralla. Uusi Selina Kyle on söpö murtovaras, ei murtunut ja sydämistynyt kaunotar. Yön ritarin paluussa viimeistään tulee selväksi, että Nolanin Batman-trilogia edustaa muutenkin erilaista näkemystä monessa liemessä keitetystä viittasankarista kuin aiemmat elokuva-adaptaatiot. Se on totisempi ja nostaa Batmanin viholliset esiin terroristien kaltaisina väärintekijöinä. Nolan ei yritä korostaa tätä seikkaa mitenkään, mutta Yön ritarin paluussakin voi nähdä sellaisia vivahteita, jotka viittaavat amerikkalaisten tuoreimpiin traumoihin.
Yön ritarin paluu päättää Nolanin mustanpuhuvan Batman-trilogian tyylikkäästi. Jos Kissanaista ei lasketa, tämä elokuva on täynnä kiinnostavasti kirjoitettuja hahmoja ja tilanteita, tapahtumia, joiden läpi Nolan ja hänen loistava tiiminsä kuljettavat katsojaa sivupoluille eksymättä ja ilman turhaa hosumista. Teknisesti Yön ritarin paluu on priimaa, vaikka joku voi kokea esimerkiksi Banen maskin takaa kuuluvan puheen hankalaksi tulkita. Toisaalta juuri sen kuuloinen puhe todistaa, ettei Nolan ole halunnut tinkiä tietystä uskottavuuden tasosta näin merkittävän hahmon kohdalla. Gothamin murskaavimmassa kamppailussa puheet eivät ratkaise voittajaa.
