Dwayne Johnsonin nimellä varustettu toimintapläjäys on vähän kuin Reilun kaupan banaani. Jos olet banaania aiemminkin purrut, tiedät, mistä päästä se aukeaa, miltä se suurin piirtein maistuu ja miten täyttävää se on. Et siis odota sen nautittuasi kokeneesi kolmen ruokalajin illallista, saati Jeesuksen uutta tulemista. Ei, sinulla on käsissäsi jykevän kolossin tähdittämä viihdepötkylä, jonka rakenteissa tehosteet vyöryvät paksuna massana, juoni etenee selvästi A:sta B:hen ja kokemuksen päätyttyä voisit mahdollisesti nauttia vielä toisen samanlaisen.
Tällainen tapaus on myös Disneyn huvipuistoelämyksen pohjalta kokoon ponkaistu Jungle Cruise. Jo 1950-luvulla viihdejätin huvipuistojen vetonaulana toiminut jokiajelu kasvaa leffassa hurjaksi pyöritykseksi, jossa taikaesineissä on jännää hohtoa ja kosket sekä vesiputoukset ovat lähes käsittämättömän valtavia, kuten jokilaivan kipparikin (Johnson).
Huvipuistoelämyksiin pohjautuvat leffat ovat tekijöilleen yhtä aikaa täynnä mahdollisuuksia olevia sammioita ja hataralla pohjalla olevia riskituotantoja. Pirates of the Caribbean edustaa monine jatko-osineen lajityypin onnistuneinta päätä, vaikkei normikatsoja edes muistaisi, mitä sarjan elokuvissa ehti tapahtua. Lajityypin surkeinta osastoa ovat Haunted Mansionin kaltaiset töräykset, joissa Eddie Murphy (2003) tai Rosario Dawson (2023) törmäilee kummitusten kanssa, juoni on juustoa, hahmot lakanaa ohuempia ja viihdyttävyysastekin pakkasella.
Johnsonin tähdittämä Jungle Cruisekaan ei ole leffa, jonka katsomista voisi pitää erityisen yleissivistävänä, mutta kuten sen päätähden suuhun kirjoitetut puujalkavitsit, elokuva kuitenkin on jossain määrin huvittava ja puksuttaa eteenpäin hyvällä höyryllä. Madonsyömän puujalkahuumorin lisäksi leffa luottaa Emily Bluntin laaja-alaisuuteen. Blunt, joka on aiemmin mm. astunut Julie Andrewsin suuriin kenkiin Maija Poppasen paluussa (2018) ja sotinut dystopiassa Tom Cruisen kanssa (Edge of Tomorrow, 2014), on Jungle Cruisen aristokraattinen seikkailijatar. Taitava näyttelijä saa muut samassa kohtauksessa olevat parantamaan suoritustaan, mutta ei kuitenkaan varasta kohtauksia itselleen.
Jungle Cruisen plussaksi voi lukea Hollywoodin vanhoista B-luokan seikkailuista Indiana Jones -elokuvien tapaan ammentavan tarinan. On legenda, jota sofistikoitunut mutta käytännöllisen housupukuinen seikkailijatar jahtaa viidakkoon. Legendan mukaan viidakon kätköissä on ihmeellinen puu, jonka lehdet voivat parantaa minkä tahansa taudin. Legendaan liittyy myös valloittajaryhmä, joka yritti anastaa puun voimat käyttöönsä muutama sata vuotta sitten, mutta päätyikin kirouksen uhriksi.
Sinänsä yllätyksettömästi etenevässä mutta yksityiskohtiensa, kuten luonnenäyttelijä Paul Giamattin punakka paikallinen pikkukiho Nilo tai oikeasti mm. saksaa puhuvat sivuhenkilöt, takia ajoittain jopa laadukkaassa leffassa typerryttävyys ja hienous lyövät kättä. Ehkä hykerryttävimmin tämä näkyy juuri Johnsonin roolittamisesta rupuisen jokilaivan kippari Frankiksi.
Frankin ja Bluntin tulkitseman Lilyn esikuvina ovat melko selkeästi 1950-luvun klassikko Afrikan kuningattaren päähenkilöt Charlie ja Rose. Emily Blunt on toki korkeita poskipäitään myöten lähellä Katharine Hepburnin Rosea, mutta parimetrisen lihaskimppu Johnsonin sovittaminen kuin Humphrey Bogartiksi Humphrey Bogartin paikalle on hillittömimpiä ideoita Disney-elokuvissa ehkä ikinä. Tätä vitsiä oli tarkoitus venyttää vielä toiseen Jungle Cruise -elokuvaan, mutta tätä kirjoittaessa jatko-osa vaikuttaa kuopatulta.
