Mistä tietää, että on kesä? Siitä, kun supersankari- ja sarjakuvahahmot tulevat elokuvateattereihin. Kesäisin ensi-iltaelokuvien skaala on kovin kapea, äärimmäisten viihdespektaakkelien aikaa. Jostain syystä tuottajatahot kai ajattelevat, että kesällä ihmiset vaihtavat aivot absoluuttiseen hömpötysasentoon tai eivät ehkä käy elokuvissa ollenkaan. Entäs jos sataakin koko kesän? Silloin on pakko valita Incredible Hulkin tai Sinkkuelämän väliltä. Eikä siinä mitään, mutta vakavammallekin elokuvalle olisi kyllä tilaa.
Taitava ihmissuhteiden kuvaaja Ang Lee ohjasi vuonna 2003 Marvelin sarjakuvahahmo Hulkista poikkeuksellisen draamapitoisen ja tunteikkaan version. Nyt ensi-iltaan tuleva Louis Leterrierin ohjaama tulkinta on Leen elokuvasta täysin irrallinen, oma kokonaisuutensa, jossa Hulkin / Bruce Bannerin tausta kerrataan pikaisesti läpi. Idea on kuitenkin niin simppeli, että asiaan perehtymätönkin, kuten allekirjoittanut, pysyy helposti kärryillä. Toisin olisi esimerkiksi Taru sormusten herrasta -tyyppisissä elokuvissa, joissa juonirakenteet ovat paljon monitasoisemmat.
Edward Nortonin esittämä tiedemies Bruce Banner on paennut Amerikasta Brasiliaan pieleen menneen armeijan bioasekokeilun jälkeen. Banner sai armeijan leivissä työskennellessään vereensä pysyvän gammamyrkytyksen, jonka seurauksena Bannerin aina liikaa kiihtyessä tapahtuu hurja metamorfoosi, ja Bannerista sukeutuva vihainen viherjättiläismies aiheuttaa lähiympäristölleen raivopäistä tuhoa.
Taakseen Banner on jättänyt niin ihanaisen tohtori Rossin (Liv Tyler) kuin Banneria jahtaavan armeijan kovan kenraalinkin (William Hurt). Kuten odottaa saattaa, capoeira-opettajan vihanhallintakurssien ja tehdastyön keskellä tasapainoileva Banner menettää malttinsa pahan kerran eräässä välikohtauksessa ja väistämätön tapahtuu. Eipä aikaakaan, kun Bannerin on Hulkin itsestään karkottamisen toivossa palattava Valtoihin.
Sarjakuvasankarielokuvat ovat ihan oma genrensä. Ne saattavat vaikuttaa pelkästään lapselliselta hassuttelulta, mutta usein syvemmältä löytyy pohdiskelua ihmisyyden peruskysymyksistä. Identiteetti on usein hakusessa, kun tilanteen sattuessa normaalivaatteiden tilalle ilmestyy jos jonkinlaista trikoota ja ihmeelliset ominaisuudet ottavat vallan. Harvoin supersankarit mitään iloisia veikkoja ovatkaan. Kaksoiselämä on raskasta, ja suurien voimien myötä tulee myös suuri vastuu. Tosin Hulk ei oikeastaan ole mikään sankari, sillä se ei varsinaisesti tee mitään hyviä tekoja, lähinnä vain karjuu ja tuhoaa ympäristöään repaleisissa farmaripöksyissään.
Yhtä kaikki, sarjissankareita ovat usein esittäneet vähintäänkin kiinnostavat näyttelijät, kuten Batmania aikoinaan Michael Keaton ja Hämähäkkimiestä Tobey Maguire. Nytkin on mukana monta taitavaa tekijää. Edward Norton on sukupolvensa arvostetuimpia – ellei arvostetuin – luonnenäyttelijä, ja muutkin pääosanäyttelijät (Tyler, Hurt, Tim Roth) ovat yleensä jonkinlainen laadun merkki. Harmi vaan, että heidän taitonsa menevät tässä kliseisessä ja perinteisiä toiseuden piirteitä korostavassa filmissä hukkaan.
Näin käy etenkin mentaalisesti napsahtavaa ja hybridilihasmöykky The Abominationiksi muuttuvaa, armeijan tilaamaa erikoissotilasta esittävän Tim Rothin osalta. Toisaalta, mieluummin sitä edes osan kapasiteetistaan käyttäviä hyviä näyttelijöitä katsoo kuin joitakin ö-luokan yrittäjiä.
Incredible Hulk tarjoaa ihan kelvollisesti sitä, mitä tämän genren elokuvat yleensäkin. Jännitystä, rutkasti toimintaa, romantiikkaa. Tieteen valjastamisella sotilaallisiin ja ihmisen itsekkäisiin tarkoituksiin on taas kauheat seuraukset. Keskeisimmin seurataan kohtaloonsa sidotun, kärsivän miessankarin melko kristillissävytteistä uhrautumista ja loputonta taistelua. Edward Nortonin Banner kävelee aika paljon, riutuneena ja sateessa. Ylittääpä hän maiden rajojakin ilman passia tuosta vaan. Se on aika hyvin nörtihköltä tiedemieheltä.
Huolimatta joistain epäuskottavista ja ontuvista juoniratkaisuista, kököstä käsikirjoituksesta, johon Nortonilla on muuten osansa vaikkei sitä haluaisi uskoa, ja turhista kliseistä, Nortonin ja Tylerin näyttelijäkemiat onnistuvat elokuvan vanhetessa viemään hahmojensa suhteen koskettavallekin tasolle. Pieni inhimillisyyden hetki tavoitetaan kaiken ryskeen keskellä. Silti Hulk ei pärjää Batmanin goottilaiselle synkkyydelle, Hämiksen leikkisälle 1950-luvun utopialle eikä muinaisen Teräsmiehen nostalgiselle korniudelle.
