Monta tarinaa on nähty, luettu, kuultu ja koettu nuorten tyttöjen ulkonäköpaineista, jotka ovat johtaneet lähelle kuolemaa. Harvemmin tulee mietittyä, että nykyajan laihuutta ja seksikkyyttä pursuavan median uhri voi olla myös yksinäinen mummo punaisessa mekossaan ja kultaisissa kengissään. Samalla kun naapurin teinityttö murehtii reisiensä paksuutta, voi myös yläkerran herttainen mummeli ajaa itseään yhtä hitaasti ja huomaamattaan kohti mielensä ja kehonsa täydellistä tuhoa.
Ellen Burstyn, upea teräsmuori, näyttelee loistavasti roolin kerrostaloasuntoon unohdettuna Sarana, joka saa puhelimitse kutsun suosikkiohjelmaansa televisioon. Tästä mummu innostuu niin, että päätyy napsimaan laihdutuspillereitä vähän runsaammalla kädellä. Matka kohti ihanaa punaista mekkoa, televisiota, suosiota ja onnea voi alkaa. Tai sitten ei.
Ihan yhtä onnistuneen roolisuorituksen tekee myös Jared Leto Saran heroiinikoukussa sekoilevana poikana Harrynä. Myös Harryn tyttöystävä Marion (Jennifer Connelly), sekä toinen pilveä pössyttelevä ystävä Tyrone (Marlon Wayans) ovat varsin onnistuneita hahmoja tässä monta tarinaa kertovassa teoksessa.
Jos tämän elokuvan tarkoitus on surettaa, ahdistaa ja järkyttää katsojaa, se onnistuu tehtävässään ehkä paremmin kuin mikään muu. Kaikkein lohduttominta tässä on se, että tämä voisi ihan oikeastikin tapahtua, ja on varmasti tapahtunutkin. Ahdistavaa ja hämmentävää on se, että sitä saumakohtaa tervejärkisen, ihanan mummon ja sähköshokkihoidossa kituvan sekopään välillä ei ihan helpolla löydy. Missä kohtaa normaali lääkitys lähti menemään pieleen? Mikä sai muorin ottamaan ylimääräisen pillerin? Saran matka kohti sairaalaa liukui tasaisesti ja vähtellen kuin liukuväri. Voisiko näin tapahtua kenelle vain meistä? Pelottavaa.
Kunnianosoitukset on pakko antaa myös upealle musiikille. Jokaiseen hetkeen on löydetty juuri sopiva musiikki. Elokuvan
kaunis, sydäntä riipivä tunnusmelodia onkin läsnä monissa suosikkikohtauksissani tässä elokuvassa. Tunnuskappale on itseasiassa juuri se voimavara, joka johdatteli minut tämän elokuvan ääreen.
Ainoa kritiikkini tästä mestariteoksesta koskee ylimääräistä kuvakikkailua ja outoja äänitehosteita. Onnistunut musiikki, juoni ja roolisuoritukset olisivat kyllä ajaneet asiansa ihan sellaisenaankin. Muuten ohjaaja tekee loistavaa työtä. Erityisen kaunis ja nerokas on nopeutettu kohtaus, jossa Sara siivoaa asuntoaan ja tunnusmelodia säestää taustalla. Tämän kaltaiset kohtaukset elokuvassa tuovat siihen juuri oikeanlaista dramatiikkaa, joka tällaiseen elokuvaan kuuluu. Ilman näitä pätkiä elokuva olisi tylsempi, tavallisempi, kotikutoisempi. Ei tällainen taideteos, mikä se tällaisena on.
Unelmien sielunmessusta keksisi vaikka mitä sanottavaa ja ajateltavaa, mikä on tämän kaltaisen draamaelokuvan ehdoton voimavara. Elokuvahan on hirvittävä, välissä jopa niin ahdistava että kuvottaa. Silti sen vain haluaa katsoa loppuun ja antaa vieläpä täyden pisteytyksen. Mutta vannon ainakin, että seuraavan kerran kun näen sekavan vanhuksen harhailemassa kadulla, en vain kävele ohi.
