Monille ihmisille tulee Texasin moottorisahamurhista ensimmäisenä mieleen järjettömät veriryöpyt, suolenpätkät ja irtoraajat. He eivät siis ole nähneet elokuvaa, ja vetävät leffan nimestä johtopäätöksen kunnon gorekauhuilusta. Mutta elokuvan nähneen on helppo naurahtaa tällaiseen väitteeseen – ehei, Texasin moottorisahamurhat on jotain paljon, paljon pahempaa.
Elokuvan päähenkilö Sally matkustaa invalidiveljensä Franklinin ja ystäviensä Pamin ja Kirkin isovanhempiensa kotiseudulle Texasin takamaille. He eivät tiedä, millaisia naapureita he viikonlopuksi saavat: läheisessä talossa elää kannibaaliperhe, ja kohta moottorisaha laulaa ja nuorisoa lakoaa.
Mikä sitten tekee tästä elokuvasta erään kaikkien aikojen kauhuklassikoista? Nykyään samankaltaisiin ideoihin törmää jatkuvasti: joukko nuoria on mukavalla roadtripillä ja joutuu psykopaattien/kannibaalien hyökkäyksen kohteeksi Jumalan selän takana. Mutta Texasin moottorisahamurhissa yksinkertainen idea todella toimii. Voisi kai sanoa, että se on kaikkien aikojen paras tusinakauhuleffa. Halvalla ja käytännössä amatöörituotannolla toteutettu, köykäisellä juonella varustettu peruskauhuilu. Mutta homma toimii tappavan hyvin.
Kylmät väreet alkavat juosta selkää pitkin ennen kuin elokuva ehtii varsinaisesti edes alkaa. Kertojaäänen lyhyt alustus, kuvat omistajastaan irrotetuista ruumiinosista ja pienen kylän hautausmaalta lähetetyt uutispätkät lupailevat pahaa ja virittävät tunnelman heti alussa viulunkielen kireäksi. Ja missään vaiheessa tätä tunnelmaa ei pilata kauhielokuville valitettavan yleisillä tyhmyyksillä, kuten koomisen raaoilla tapoilla. Elokuva on ahdistava. Kaikkihan sitä sanovat, mutta sanonpa minäkin.
Texasin moottorisahamurhat on kenties taidokkain yhdistelmä psykologista kauhua ja slasheria. Ennemmin luokittelisen elokuvan kuitenkin ensimmäisenä mainittuun, sillä slashereille epätyypillisesti väkivalta on graafisesti hillittyä, ja psykologista puolta painotetaan selvästi enemmän. Verta ja sisäelimiä ei tarjoilla hopealautasella, vaan katsojan omille aivoille jätetään töitä miettiä rajat ylittävää sairauden määrää. Tosin kyllä elokuvasta jotain irtoaa graafista väkivaltaa etsivillekin: kun vasara pamahtaa uhrin kalloa vasten ja tämä sätkii maassa, tekee mieli katsoa poispäin. Vaikkei sitä kauhuelokuvissa usein ylenpalttisesti pulppuavaa verta edes juuri näy.
Leatherface perheineen on hyvä osoitus siitä, kuinka kieroutunut ihmismieli voi olla ja kuinka järjettömiin tekoihin ihminen tällöin pystyy. Kannibaaliperhe on aivan järkyttävän sairas. Jollain tavalla Leatherfacekin kuitenkin kerää myötätuntoa puolelleen, sillä hän ei selvästikään tajua mitä hän oikein tekee. Hän tappaa ihmisen ja sen jälkeen syö oman osuutensa tästä, mutta vain perheensä painostuksesta. Se todella iljettävä henkilö on perheen ”kokki”, joka on poppoon selväjärkisin ja juuri siksi kaikkein sairain.
Tekninen puoli on myös kunnossa. Maltillinen kuvaus sopii elokuvan painostavaan tyyliin. Yksinkertainen äänimaailma sointuu hyvin kokonaisuuteen. Huonosti toteutetuista silmien repimisestä tai suolestuksista ei tarvitse huolehtia, sillä sellaisia ei ole. Elokuvan pienellä budjetilla olisi tuskin saatu palkatuksi mitään tehostevelhoa, joten gorettomilla tapoilla on teknistäkin merkitystä. Miljöö ja lavastus on myös viimeisen päälle suunniteltu: eloonjäämiskamppailun näyttämöksi muuttuva rauhallinen maaseutu toimii ympäristönä hyvin, ja kannibaalien talo todella näyttää psykopaattien asuinpaikalta.
Texasin moottorisahamurhat on ihaillun ja vihatun maineensa ansainnut ja nostaa Tobe Hooperin kauhun kärkinimiin. Elokuva jää mukavasti häiritsemään joksikin aikaa, ja se tekee vaikutuksen vielä ensimmäisen katselukerran jälkeenkin. Se on väkivaltaisempi kuin Hostelit tai Sawit, vaikka tekoverta ei tekijöiden mukaan kulunut ämpärillistäkään. Texasin moottorisahamurhia voi ihailla sekä psykologisen kauhun että ajalleen tyypillisen slasherin taidonnäytteenä. Välitön klassikko.
