Harvoin intro toimii niin hyvin vertauskuvana koko leffalle kuin Sam Peckinpahin Hurjassa joukossa. Vaaralliseksi tietty skorpioni makaa voimattomana muurahaislauman keskellä ja kärsii – samaan tilanteeseen voivat joutua myös kaikista kovimpana pidetyt tahot.
Hurja joukko on alusta loppuun saakka tiukkaa tykitystä (tosin junaryöstökohta on heikoin osa ja Silver rings -kohtaus puolestaan loistava kevennys matkalle). Väkivaltaa on juuri niin paljon kuin tässä legendaksi kasvaneessa elokuvassa sanotaan olevan. Hahmogalleria ei ole kovin monipuolinen, vaan jokainen papuja popsivista lännenjässiköistä himoitsee kultaa, viinaa, naisia ja tilanteen vaatiessa myös tappamista yhtä lailla.
Juonikuviokaan ei ole kummoinen, mutta sen esitystapa on sitäkin raadollisempi. Tyly suorastaan. Viimeistä isoa keikkaansa tekevä äijälauma taistelee täysillä Meksikon kuumuuden ja muuntuvien aikojen keskellä. Se ruudilta ja kaksintaisteluilta haiskahtava länsi on häviämässä ympäriltä, mutta vanhan koulukunnan miehet aikovat tehdä loppuun asti homman omalla tavallaan.
William Holdenin Pike-hahmo on elokuvan kantava voima, joka pysyy jääkaapin viileänä auringon helottaessa ja katsojaparankin hiotessa jo kuin sika uunissa. Pian Hurjan joukon julkaisun jälkeen syöpään menehtyneen Robert Ryanin vastapuolen tulkinta ei sen sijaan ole yhtä hieno. Kiekkoihmiselle Ryanin Deke-ukon ainaisesta ”sillon mä sain sen ja sen vamman, silloin oli kaikki hyvin” –kertomuksista ja omien äijiensä morkkaamisesta tulee mieleen eräs koutsi Hannu J., jonka suuruuden päivät ovat hiipumassa pois. Toisaalta elokuvan loppu paikkaa Deken hahmoa paljon.
Kiiltokuvamaisiin leffasankareihin tottuneiden kannattaa unohtaa Hurjan joukon ajaksi kaikki sankaruuden säännöt. Tai jos joku niistä mieleen palaa, niin sitten täytynee ajatella, että säännöt on tehty rikottavaksi. Ja että viattomat joutuvat joskus kärsimään totisissa taisteluissa, joissa luodit lävistävät lihaa säälimättömästi.
