Myönnetään, tietouteni ruotsalaisesta poliisisarjagenrestä ei ole kummoinen. Ei ole pakkomiellettä nähdä ihan jokaista Beckiä tai kokea jokaista Wallanderia. Ei edes valtaisaa tarvetta joka kerta muistuttaa, kuinka paljon meitä edellä ollaan länsinaapurissa. Silti katsantoon löytyi puolivahingossa Wallander-elokuva nimeltä Steget efter.
Rolf Lassgårdin laiskanpulskeasti tulkitsema Wallander löytää tällä kertaa hyvän poliisiystävänsä kuolleena ja käy rikosjahtiin epäuskon keskellä. Kaihoisa mökötys exä Majaa kohtaan kummittelee siinä puolihuolimattomana lisänä.
Perusosaaminen ja tuotanto ovat toki jälleen vahvoja, mutta itse tarina ei ole mikään tähtitaivaan kirkkain taivaankappale. Pääasiassa meno vaikuttaa joltain isolla rahalla tuotetun jenkkipoliisisarjan kaikista keskivertoisimmalta ja uneliaammalta jaksolta, jonka ääressä on melkein ”jättekiva” tyhjätä aivojaan kera parin haukotuksen ja todeta jälkikäteen katsoneensa yhden dekkarin lisää. Lassgård jakaa mielipiteet joka kerta yhtä rajusti ja tämä katsoja kuuluu sille ärtymystä potevalle puoliskalle – siitäkin raina nappaa omat miinuksensa.
Wallander pysyy tämän leffakokemuksen myötä entistä selvemmin kollegansa Beckin varjossa, mutta on myönnettävä, että katsojakunnan Poliisi-tv- ja CSI-uskovaiset löysivät leffasta oman huvinsa. Onhan sekin jotakin.
