Vampyr ei ole kaikkein omaperäisin elokuva idealtaan. Pientä ihmisjoukkoa uhkaa vampyyri. Jo aikanaan tavanomaisesta perusasetelmasta on saatu aikaiseksi teos, jota voisi luonnehtia kautta aikain parhaaksi kauhuelokuvaksi… jos sitä nyt voi mihinkään varsinaiseen genreen upottaa.
Elokuva täyttyy kohtauksista jotka tuntuvat usein täysin irtonaisilta, mutta täydentävät yleiskuvaa ja elokuvan tunnelmaa. Vartija jonka varjo elää omaa elämäänsä tai kelloa soittava viikatemies lähinnä kertovat ettei majatalossa (tai koko kylässä) jossa Allan Grey vierailee, ole ihan kaikki kohdallaan, eivätkä niinkään kuljeta juonta eteenpäin. Tunnelmaa lisätään myös ylivalottuneella filmillä ja jatkuvilla taustaäänillä. Itse vampyyri on elokuvassa vain sivuhenkilö, joka on olemassa vain saadakseen päähenkilöt toimimaan. Vaikka, tai ehkä juuri siksi että, vampyyriä ei juurikaan esitellä, on sen uhka selkeästi havaittavissa majatalon väen eleissä ja toimissa. Tämä on tekijä joka puuttuu niin monesta vampyyri- ja hirviöelokuvista. Vaikka paha olisi kuinka kamalan näköinen ja kuuloinen, ei sen aiheuttama uhka tunnu kuitenkaan oikealta. Joskus piilotteleva vanhus on toimivampi.
Juonta kuljetetaan lyhyiden dialogipätkien, tekstien ja utuisten unien avulla. Kaikki kolme aluetta toimivat kuten pitääkin. Dialogi on pidetty minimissään ja ihmiset puhuvat toisilleen kuten keskenään vieraat oikeasti puhuisivat vaaran uhatessa. Hahmot esittelevät itsensä kuten ihmiset oikeastikin tekisivät – käytöksellään, tiedostamatta sitä itse. Puheesta tulee myös vaikutelma ulkopuolisuudesta, niin etteivät hahmo itse puhuisi, vaan heidän puolestaan puhutaan. Vaikutelma ei muistuta niinkään huonoa dubbausta kuin kertojaa. Mykkäelokuvien jäänteinä mukaan otettu tekstien näyttäminen sopii erityisen hyvin Vampyriin, sillä tekstit ovat kontekstissa jossa ne tulevat katsojalle henkilökohtaisemmaksi kun ne itse luetaan. Tosin muutamassa kohdassa tekstit ovat irtonaisia juonenkuljettajia, mutta pääosin ne ovat kirjoja ja kirjeitä.
Jokaisella hahmolla on paikkansa ja tehtävänsä, mutta kukaan ei kuitenkaan tunnu olevan mukana vain koska tarve vaatii. Näyttelijät ovat pääosin hyviä, mikä on melko tärkeää elokuvassa jonka kerronta perustuu enemmän eleisiin kuin sanoihin. Näyttelijävalinnoista huvituin lähinnä vampyyrin ja tätä auttelevan vanhuksen näyttelijöistä. Pari kun muistutti Albert Einsteiniä ja William Hartnellia.
Teknisesti elokuva on huippuluokkaa. Ohjaaja ja kuvaaja ovat tiedostaneet tarkalleen mitä filmillä voi ja mitä ei voi tehdä. Aiemmin mainittu ylivalottuneisuus on legendan mukaan syntynyt vahingossa, mutta on jokatapauksessa toimiva tehoste. Valottuneisuus tuo oudon negatiivisen vaikutelman, jossa liiallinen valo saa aikaan mielikuvan pimeydestä. Vaikutelma on kuin kovaääninen hiljaisuus. Joskus elokuvassa nähdään asioita, jotka pysäyttävät ihmettelemään, kuinka se on oikein tehty. Vaihtoehtoisesti sitä ei mieti ollenkaan ja itse tapahtuma vie mukanaan.
Vampyr on pakollinen katsottava kaikille kauhun, vampyyrien ja hyvien elokuvien ystäville. Luultavasti muutkin siitä pitävät.
