Tänä vuonna tuli kuluneeksi täydet 18 vuotta tämän aasialaisen romanttisen elokuvan modernin klassikon ensi-illasta. Monen monituisissa liemissä keitetyn ja paistetun Wong Kar-Wain merkkiteos on jo ties kuinka monta kertaa äänestetty vuosituhannen parhaiden elokuvien joukkoon niin kansainvälisesti kuin kotimaassaankin, erisuuruiset palkinnot ovat vuosien saatossa vaihtaneet omistajaa ja Wong itse on jo ehtinyt käväisemään kertaalleen ohjaushommissa Amerikassakin.
Kaiken edellisen huomioon ottaen tuntuu uskomattoman nolostuttavalta katsoa peiliin ja myöntää itselleen onnistuneensa jotenkin ohittamaan ohjaajan elokuvineen täydellisesti aina näihin päiviin asti. Mikä tahansa onkaan ollut syyni jättää In Mood for Loven harvat televisioesityksetkin katsomatta, joutaisin siitä hyvästä pelkästään häpeäpuuhun ja ruoskittavaksi, sillä kyseessä on fantastisen ohjaajan vieläkin fantastisempi suurtyö, joka jokaisen itseään kunnioittavan elävän kuvan ystävän pitäisi katsoa vähintään kerran elämässään.
Mutta riittää saivartelut. In Mood for Loven tarina sijoittuu 60-luvun alkupään Ison-Britannian hallinnoimaan Hongkongiin. [movie]A City of Sadness[/movie]ista ja [movie]Hard boiled[/movie]ista tutun Tony Leungin esittämä toimittaja Chow Mo-wan muuttaa samaan huoneistokompleksiin kaikille tosi honkkariharrastajille ennestään [movie]Police Story[/movie]stakin tutun Maggie Cheungin tulkitseman sihteeri Su Li-zhenin kanssa. Kumpikin on muassaan avioliitossa ja molempien puolisotkin epäilyttävästi pitkiä aikoja poissa työasioillaan. Kaksikko alkaakin hiljalleen kehittää kiellettyjä tunteita toisiaan kohtaan, yrittäen kuitenkaan olla vajoamatta samaan syntiin josta puolisoitaan salaa epäilevät.
Tiedän jo tässä vaiheessa, mitä joku todennäköisesti odottaa tällaiselta elokuvalta, joten spoilaan koko jutun jo näin alkuun: In Mood for Love ei ole lihallisella tavalla eroottinen elokuva eikä tässä harrasteta seksiä kertakaan. Tässä ei myöskään itketä ja huudeta kuin länsimaisissa melodraamoissa tai kuulla sinfoniaorkesterin siirappisia nyyhkysävelmiä hidastettujen kasarinostalgiavilkkuvalojen loisteessa kumitissisiä botox-kaunottaria ja hulppeita urheiluautoja vilisevässä Kaliforniassa.
Ei kun ihan oikeasti. Ainut nostalgia jota tästä saattaa löytää, on ohjaajan henkilökohtainen kaipuu nuoruudenpäiviensä 60-luvun Hongkongiin ja kahden ihmisen välinen genrensä kulahtaneimpia kliseitä kaihtava romanssikin on lähinnä henkisen platonista laatua. Tiettävästi alkuperäisessä japanilaiseen novelliin perustuvassa käsikirjoituksessa olikin naimista ja nasevaa dialogia vaikka muille jakaa, mutta ilmeisen perinteiseen ohjaajansa tapaan alkuperäiset suunnitelmat pantiin moneen kertaan uusiksi ja lopulta päädyttiin pitkälle improvisoituun minimalistisempaan tyyliin. Ratkaisu myös toimii, sillä puhdasta kemiaa tihkuvan pääparin hienostunutta vihjailevaa elehdintää seuratessa jo nopeasti unohtikin katsovansa fiktiivistä tarinaa.
Wong Kar-Wai on itse kertonut monessa lähteessä saaneensa inspiraation elokuvaansa Alfred Hitchcockin [movie]Vertigo[/movie]estä. Saattaa kuulostaa vähän omituiselta, mutta itse ainakin aloin nopeasti vertailemaan kahta keskenään jo ennen kuin mitään asiasta tiesinkään, nimittäin tapa jolla Wong esimerkiksi hyödyntää värejä ja kontrasteja tunnelman ja hahmojen hengenelämän kuvaamisessa toi hyvin vahvasti mieleen juurikin kyseisen teoksen. Monessa kohtaa romanttisen parin kiellettyä suhdetta tarkastellaan erilaisten kolojen ja aukkojen kautta, mikä toi vielä edelleen mielenkiintoisella tavalla mieleen tietyt Hitchin tuotokset.
Jos jotain itse saisin In Mood for Lovesta muuttaa – ja tämä on taatusti jo moneen kertaan sanottu – niin sen tunnussävelen voisin suosiolla jättää vähän vähemmälle. Kyseinen lyhyt itseään toistava kappale nimittäin tuntuu soivan lähes joka toisessa kohtauksessa ihan ärsytyskynnykselle asti. Mutta koska kyseessä taitaa olla ainut varsinaisesti ikävämpi puoli koko Wongin elokuvassa, käy tämäkin varmaan jo jonkinlaisesta erityisestä kehusta.
In the Mood for Love on kertakaikkisen loistava romanttinen draama, vähäeleisyydessään ehkä meikäläiseen makuun vähän erikoinen ja hämmentävä, mutta peittoaa siitäkin huolimatta helposti monet länsimaiset genrensä merkkiteoksetkin mennen tullen. Maailman tai Aasian kaikkien aikojen parhaan elokuvan titteli tuntuu ainakin itsestäni kuitenkin ehkä vähän liioittelulta, vaikka genren sisällä varmasti todella lähelle ylletäänkin.
