Uskomattomaan kulttiseuraukseen kohonnut Star Trek-mediasarja lukuisine tv-sarjoineen ja elokuvineen ei tietenkään voinut välttyä Hollywoodissa intohimoisena vallitsevalta reboot-trendiltä. Lostin, Fringen ja Aliaksen luojana tunnettu J. J. Abrams sai toisena elokuvaohjauksenaan luvan poimuttaa Star Trekin nykynuorisolle helposti pureskeltavaan muotoon. Lopputulos on yllättävän komea tasapainoilu puolivillaisen efektikesähuvin ja vanhan kaartin fanit huomioon ottavan leffan välillä, mitä nyt ylenpalttinen vauhti taitaa pelottaa vanhimpia ikäluokkia.
Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, jossa kapteeni Kirk, Mr. Spock ja kumppanit kokoavat voimansa ensimmäistä yhteistä seikkailuaan varten. Star Trek-aikalinjalla stoori on sekoitus hahmot yhteen saattavaa esiosaa ja lähes nollatilanteesta yllättävän hyvin ponnistavaa rebootia.
Vanhojen sarjojen ja leffojen fanit otetaan huomioon hyvin, mutta tuotantoputkesta pullahtanut miksaus soveltuu ehdottomasti parhaiten heille, joille Star Trek on vanhempien noloa retrohaikailua. Meno on tappotahtisen hengästyttävää, ja tutut hahmot esitellään trekkarien näkökulmasta kenties hieman töksähdellen. Ikävä kyllä porukkaa kuitenkin piisaa niin paljon, että vielä yhden elokuvan aikana kaikki sankarit eivät tosiaankaan pääse samalla viivalle. Hahmoja ei kuitenkaan ole pääpiirteissään uudistettu liikaa. Samoin casting on varmaa työtä, sillä näyttelijät sopivat hahmoihinsa vähintäänkin kiitettävästi. Enterprisen kannella tepastelevat mm. yllättävän määrätietoisen oloinen Chris Pine, Spockiksi suorastaan syntynyt Zachary Quinto sekä ohjaajan henkilökohtaisiin kamuihin takuulla lukeutuva brittikoomikko Simon Pegg, jolla oli komediallinen sivurooli myös Abramsin esikoisleffa Vaarallinen tehtävä kolmosessa. Alkuperäisen Star Trek-sarjan faneja sen sijaan miellyttää varmasti Leonard Nimoylle varta vasten kirjoitettu rooli. Tosin Nimoyn läsnäolo herättää yhden tärkeän kysymyksen: missä on William Shatner?
Vanhan kaartin faneja – ja miksei muitakin – pelottavaa miinuspuolta kuitenkin löytyy. Porukkaa kuolee paikoittain suoranaisella punapaitatekniikalla, eikä sekään aina riitä. Käsikirjoituksen kuopat muodostavat kauniisti kimmeltävän pinnan alle paikoittain suoranaisen onkaloverkoston, jonne katsoja saattaa labyrinttimaisen juonen vuoksi helposti eksyä. Fysiikan lait murentuvat jo Maan pinnalla, vaikka avaruudessa kerrankin on hiljaista. Tarinasta ei tietenkään tarvitse etsiä elementtejä kansojen välisestä kohtaamisesta, tieteestä tai muusta sellaisesta vaan kyse on hatarin motiivein perustellusta kostosta. Lista jatkuu niin edespäin yhä vaan. Käsikirjoittajat – Abramsin Fringe– ja Alias-kamut Roberto Orci ja Alex Kurtzman – eivät ole tutun ohjaajan kanssa epäröineet ottaa riskejä, jotka yllättävät niin Star Trekin vanhoja kuin uusiakin faneja, mutta toisaalta lopputulos muistuttaa paikoin enemmän Tähtien sotaa kuin Star Trekiä.
Vaan jos siirtää vulkanilaisen rationaalisuuden hetkeksi syrjään, ei leffasta löytyne ainuttakaan kohtausta, jonka aikana ei tuntisi oloaan viihtyneeksi tai vähintäänkin innostuneeksi. Avaruusoopperaa? Varmasti. Efektivyörytystä? Oi kyllä. Nuorisohuvia? Totta vie. Mutta mitä sillä on väliä, kun vauhdikas toiminta natsaa? Ryhdikkäänä näyttäytyvä charmikas kokonaisuus saa haluamaan lisää aina siihen asti, kunnes lopputekstit ovat vyöryneet pois ruudusta – ja vähän vielä jälkikäteenkin. Meno on yksiselitteisen huikeaa ja avaruustaistelut ovat paitsi komeita, myös jännittäviä. On helppo huomata, että tekijöistä ainakin ydinporukka on ladannut fanitunnetta mukaan. Parasta on se, että tämän hieman hätäisesti kulkevan esittelyleffan puutteiden hiontaan tarjoutuu täydellinen mahdollisuus jatko-osassa. Vaiheiset valmiiksi, penkistä kiinni ja poimuajoon: jos tämän leffan linja säilyy, voi väistämättä vähintäänkin trilogiaksi venyvälle uudelle Star Trek-franchiselle toivottaa pitkää ikää ja menestystä.
