Bobby (Sandler) on änkyttävä ja hiukan yksinkertainen, mutadivaritason jenkkifutisjoukkueen huoltopoika. Hänen päätoimenkuvansa on kiikuttaa joukkueen kiittämättömille jäsenille vettä. Valmentaja huomaa että Bobbystä tulee maailman paras pelaaja, jos hän kuvittelee vastustajilleen hassunhauskan koiran pään (jolloin heistä tulee naurunalaisia) tai vaikka pilkkaavan naaman, jolloin hän käy kimppuun raivoisasti. Seuraa epäomaperäinen typeriä kohtauksia Sandlerin ylinäyttelyn ryydittämänä. Huhhhuh…
Juomahemmo on hyvin, hyvin vaikeaa katsottavaa. Se on juuri ja juuri niin ”hyvä” että sen jaksaa katsoa loppuun ilman suunnattomia tuskia, muttei todellakaan niin hyvä että sitä muistelisi jälkeenpäin lämmöllä, tai sen pariin haluaisi palata uudestaan. Päinvastoin, se on ultralapsellinen ja ennalta-arvattava elokuva. Käsikirjoitus on tyypillinen luuserista-tulee-sankari –kasvutarina, ja liittyypä pätkään jotain naisseikkailujakin, mutta katsoja ei näistä jaksa välittää koska loppuratkaisu on selvää ensiminuuteilta lähtien. Komediana tämä on kauheaa katsottavaa, sillä elokuvan huumori ei naurata vaan irrottaa korkeintaan vaivautuneita hymähdyksiä. Itse asiassa elokuvan tuskastuttava huonous on itsessään koomisempaa kuin yksikään elokuvan ”oikeista” vitseistä.
Näyttelijät ovat oikeastaan ihan hyviä. Porukat hoitavat roolinsa ihan kelvollisesti, mutta pääroolissa oleva ja oikeastaan kaiken ajan kaappaava Adam Sandler on tarkoituksella piiskannut itsensä äärimmäiseen typerään, ylilyötyyn ja samaistumiskelvottomaan suoritukseen. En pidä Sandleria maailman osaavimpana näyttelijänä, mutta miehestä olisi parempaankin, ellei hän aina päätyisi tällaisiin idioottikomedioihin. Vaan eivätpä maailman parhaatkaan näyttelijät olisi Juomahemmon tasoisesta käsikirjoituksesta saaneet kovin kummoista elokuvaa irti.
