Wesley Snipes pääsee jälleen tutun hahmonsa kenkiin, yrittäessään vielä kerran nostattaa jollain tapaa alas vajonnutta uraansa. Kahdeksan vuotta sitten Christian Duguayn ohjaama ykkösosa sai sen verran yleisöä, että miksipä ei sille tehtäisi jatko-osa. Tällä kertaa tekijäjoukkona on täysin eri porukka.
Neil Shaw (Wesley Snipes) on nyt entinen erikoisagentti, joka tienaa elantonsa konsulttina toimintaelokuvissa. Huolia ei ole sillä hänen eri tarvitse enää jahdata rikollisia. Shaw’n elämään tulee kuitenkin käänteitä, kun hänen transvestiittinen mentori Mom (Clifford W. Stewart) joutuu tapetuksi. Hautajaisissa hän tutustuu Melina Cruziin, joka on Momin tytär avioliiton ulkopuolelta. Kaksikko ystävystyy pienestä kinastelusta huolimatta. Lisäongelmia aiheutuu, kun näyttelijätuttunsa ja pomo Garret (Lochlyn Munro) alkaa saamaan kutsumattomia vieraita pyrkiessään Senaattoriksi. Shaw yrittää selvittää osittain yhdessä Melinan kanssa kaksi asiaa kerrallaan, ja siitähän ei koskaan hyvää seuraa.
Käsikirjoitus ei tässä jatko-osassa oikein loista omaperäisyydelläkään. Se on pikemminkin melkein suora kopio ykkösosasta, mutta supistettu versio eri hahmoilla. Jännityksen ja toiminnan yhdistelmä yleensä toimii vallan mainiosti, mutta jännitysmomentit eivät ole ottaneet onnistuakseen. Onneksi kuitenkin Peter Allenin sävellykset pitävät paikoin elokuvan tunnelmaa yllä läpi elokuvan. Myös visuaalisuudesta on annettava pientä mainintaa suhteessa siihen, että kyseessä on suoraan DVD:lle julkaistu teos. Tästä huolimatta Snipes on ihan pätevä roolissaan, kuten aina ennenkin. Oikeastaan 2000-vuosikymmenellä ainoastaan muutamissa elokuvissa Snipes on vaikuttanut olevan unessa läpi elokuvan, mutta onneks ei sentään aivan tässä. Lochlyn Munron ei pitäisi esiintyä toimintaelokuvissa ainakaan itse toimintaosuuksissa, mutta onneksi tässä tapauksessa mies nähdään vain Snipesin hahmon pomona ja suoriutuu ihan siedettävästi läpi elokuvan jahdatessaan Senaattorin paikkaa.
Toimintaosuuksista on lähinnä ristiriitaiset tunnelmat, sillä tässäkään tuotoksessa ei päästä vieläkään näkemään Snipesia parhaimmillaan. Silloin tällöin näkee elokuvan aikana yksittäisen kierrepotkun tai vastaavan. Siksi onkin hieman yllättävää, koska koreograafikkona toimi Chuck Jeffreys, joka oli 1990-luvulla aikanaan innokas potkukone b- ja c-luokan rymistelyissä. Koreografiat ei sentään aivan heikkoja ole, mutta tässä ne ovat lähinnä ihan katsottavia. Liekkö suurin syy on sitten rajallinen aika, ettei edes Jeffreys saanut suunniteltua näyttävämpää toimintaa pienessä ajassa. Suurimmaksi osaksi toimintaosuudet kärsivät kuitenkin siitä samasta, jota 2000-luvulta lähtien on totuttu näkemään, eli koko koreografia on kuvattu aivan miten sattuu. Joko se on leikelty huonosti, tai kameramies on sen verran innoissaan, ettei malta pitää kameraansa vakaana. Onneks aivan koko aikaa ei nähdä tätä ongelmaa, vaan saadaan ihailla Snipesin karate ja hapkido taitoja.
Tuntematon vihollinen 2 ei yllä laadullisesti ykkösosan tasolle, mutta se on silti ihan kelpo viihdettä, jonka parissa kyllä ajan saa kulumaan. Snipesin fanit saavatkin varmasti tästä jotain irti.
