Etukäteen kohinaa ja jälkeenpäin myös nurinaa aiheuttanut Jadesoturi on visuaalisesti melankolisen kaunis näyte suomalaisesta osaamisesta. Se onko Jadesoturi hyvä vai huono elokuva on lopulta yhdentekevää, sillä joka tapauksessa se on ottanut ihmiskunnan kannalta pienen ja heppoisen, mutta suomalaisen elokuvan kannalta valtavan harppauksen kohti kansainvälistä maailmaa.
Puhuttaessa Jadesoturista termi kung-fu -elokuva on syytä polkaista pöydän alle tai myydä se eniten tarjoavalle, sillä kyseistä ilmiötä ei löydy pätkästä nimeksikään. Oikeampaa olisi puhua eeppisestä rakkaustarinasta ja puhtaasta fantasiasta. Itse elokuvan juoni onkin hyvin perinteistä fantasia-höttöä sankareineen ja mustavalkoisine maailmankuvineen, eikä se suoraan sanoen tarjoa katsojalle kovin montaa yllätystä. Juoni on tässä tapauksessa vain ohut siima, joka parsii erilliset mytologiat, henkilöhahmot ja tunnelmat yhteen tiiviiksi paketiksi antaen katsojalle jotain johon tarttua.
Tunnelma on syy miksi tämä elokuva kannataa katsoa. Suomalaisella melankolisuudella on vielä paljon annettavaa elokuvamaailmalle. Tunnelmasta voidaan suurimmalta osin kiittää vahvaa näyttelijärivistöä, joka saa leffan tuntumaan kokonaiselta ja uskottovalta. Ohjaaja Annilasta toivottavasti vielä kuullaan tulevaisuudessa ja seuraavalla kerralla kenties paremman kässärin tukemana.
Loppujen lopuksi Jadesoturi on oikein mukiinmenevä leffa, joka uudistaa maamme elokuva genreä, mutta ei maailmanlaajuisesti tarjoa juurikaan uusia oivalluksia. Toimintakohtaukset ovat hienoja, mutta saattavat hiukan häveliäästi siirtyä takavasemmalle esikuviensa kiivetessä kehään. Piilossa on hyvä vielä hiukan kasvaa evoluution huomassa ja tulla sitten myöhemmin takaisin potkimaan isompien persuksiin. Heti muutaman nahanluonnin – vai pitäisikö sanoa sielunkierron – jälkeen.
nimimerkki: Salina
