Grandma kertoo Lily Tomlinin esittämästä Ellestä, jonka lapsenlapsi Sage (Julia Garner) tulee pyytämään tältä apua ja rahaa. Vielä kovin nuori Sage on raskaana ja on päättänyt lopettaa sen. Elle on kuitenkin tilapäisesti puilla paljailla. Tarina kuvaa yhtä päivää isoäidin ja lapsenlapsen välillä kun he yrittävät kasata kokoon aborttiin vaadittavaa rahasummaa. Molemmat yrittävät välttää Sagen äitiä ja Ellen tytärtä (Marcia Gay Harden), joka pystyisi rahallisesti auttamaan, mutta myös holhoavasti tuomitsemaan.
Grandma on erittäin sympaattinen, suloinen elokuva. Sen kesto on vajaa 80 minuuttia, joten sitä on ihan leppoisa katsoa. Itse rakastan tälläisä draamoja, jotka liikkuvat omalla rytmillään, esittelevät muutamat hahmot ja heidän väliset suhteensa eikä liioittele kerronnassaan sen enempää.
Tomlin on loistava valinta kovan ulkokuoren maailmalle kääntävän naisen rooliin, sillä hän on mestarillinen esittäessään haavoittuvaisuutta silmillään. Grace & Frankie-sarjassa tämä on erittäin näkyvää, kun hänen roolihahmonsa yrittää jatkaa elämäänsä tuhoutuneen avioliiton jäljiltä. Miksi kuitenkin hänen aitous on niin täydellistä tässä elokuvassa on, koska hyvin usein elämän kovettamien hahmojen sisin on lämmin ja empaattinen – huomioonottava, mutta se on pitänyt sulkea maailmalta, sillä muuten seuraukset sillä olisivat liian kivuliaat. Kaunista hahmokuvausta.
Elämme elämäämme aina omien silmiemme takaa. Hyvin usein unodamme sen, että emme voi koskaan asettua täysin toisen henkilön kenkiin. Emme tiedä, millaisena muut tämän kauniin maailmalmme näkevät. Meitä kaikkia ajaa myös erilaiset historiat. Tietyt tapahtumat ovat muovanneet meitä. Tietyt ihmiset ovat jättäneet jälkensä meihin. Siksi välitön ihmiskohtaaminen kahden toisiaan tuntemattoman ihmisen välillä on mielenkiintoista, mutta mikä on erittäin koskettavaa on suhde kahden ihmisen välillä, jotka ovat tunteneet toisensa aina. Koska silloin siitäkin voi kysyä, että ovatko he tunteneet toisiansa kuitenkaan koskaan? Lopussa on aina vain… tulikärpäsiä…
