Niisk. (Suokaa anteeksi, olen yhä edelleen tunnekuohun vallassa.) Nemesis saattaa olla vihoviimeinen Star Trek –elokuva. Mikäli näin on, on lopetus kaunis. Monia vanhoja tuttuja elementtejä niin ST –maailmasta kuin muualtakin hyödynnetään niin hienosti uudelleen, että pahaa sanaa on vaikea sanoa mistään. Pitkästä aikaa pahiskin on sellainen, että tulevasta ei ole ihan selkeää varmuutta. Tämä lämmittää ”vanhan” kaappitrekkerin sydäntä.
Nemesis on kloonipeliä. TNG –sakki kohtaa Datan (Spiner) kaksoisolennon, B-4:n, joka on varsinainen puuhevonen. Pian ollaan nenätysten romulaanien naapurien, remaanien kanssa. Näiden huonosti tunnettujen alienien pääjehuna häärää kaljupää (Hardy), jolla on samat tuntemukset ja ajatukset kuin vanhalla kunnon kapteeni Picardilla (Stewart). Hämärä kaljupää haluaa puhua rauhasta Picardin kanssa, mutta tottahan häiskällä on häijyt mielessä ja syttyy armoton sota, jossa pelti ryttääntyy ja pahasti. Tuhot ovat valtaisat. Menetyksiltä ei vältytä, kun nuorella ja notkealla vastapuolella on käytössään ehdoton ylivoima. Kuolema tulee aina yllätyksenä.
Nemesiksen ohjaajalla, Stuart Bairdilla, ei juuri ollut aiempaa ST –kokemusta tämän projektin aloittaessaan. Pientä kitkaa oli huhujen mukaan muutamien vakiokaartilaisten kanssa, mutta lopputulos näyttää silti hienolta. Erityismaininnan ansaitsee Deanna Troita näyttelevä Marina Sirtis, joka vaihteeksi pääsee tekemään jotain muutakin kuin näyttämään empaattiselta. Toinen erityismaininta menee Brent Spinerille, joka oli mukana laatimassa käsistä ja kirjoitti itselleen (?) loistavan roolin.
Yleisesti ottaen TNG –hahmojen esittäjät ovat kaikki jo siinä iässä, että heidän haluttomuutensa jatkoon on ymmärrettävää. Väki tekee työnsä, eikä näytä kyllästymistään, mutta on selvää, ettei kukaan heistä halua upota Enterprisen mukana. Nemesis on vakavahko mutta arvokas, eikä turhan mahtipontinen hyvästijättö. Toivottavasti kukaan ei mene pilaamaan sitä millään Star Trek: Reunion –hölmöilyllä.
