Fellinin elokuvissa tapahtuu yleensä paljon samassa kuvassa, samaan aikaan. La Strada ei tietyllä tasolla ole poikkeus, tapahtuminen on kuitenkin paremmin piilossa kuin yleensä, henkilöiden päiden sisällä.
Tarinassa on kolme keskushenkilöä: Zampanò (Quinn), rujo ja karski voimailija; Gelsomina (Masina), persoonallisen näköinen haaveilija sekä Il ”Matto” (Basehart), hullunrohkea vitsinikkari. Sattumat johtavat nämä kolme yhteen. Yhteispeli kuitenkin ontuu kuin paraskin klenkka. Zampanò tarvitsee avustajan, mutta saakin riesakseen lapsenomaisen Gelsominan. Il ”Matto” (= hullu) saa ärisevästä voimailijasta paljon hupia, mutta joutuu samalla huumorintajuttoman karjun stressileluksi. Gelsomina tykkää kaikista, vaan mitä enemmän hän tykkää, sitä vähemmän häntä arvostetaan ja kuunnellaan. Tragedia on valmis, kun vähä-älyisinkin tajuaa kuka lopulta olikaan se suurin idiootti.
La Strada on kaunis klassikko, joka palkittiin hopeisella karhulla, mutta myös Oscarilla parhaana ulkomaisena elokuvana. Roolit on jaettu nappiin, joskin ylivoimaisesti paras roolityö tulee itsensä ohjaajan vaimolta, Giulietta Masinalta. Hänen Gelsominansa on niin puhtoinen pikku enkeli, ettei sitä voittanutta ole vielä valkokankaalla osunut vastaan.
Leffan tarinan rustasi maestro itse, Ennio Flaianon ja Tullio Pinellin kanssa. Musiikki on taattua Nino Rotaa ja ääniraita hurmaavasti epäsynkassa – kuten niin monesti Fellinin elokuvissa on tapana. Ihana, vinksallaan roikkuva maailma ja kuolematon tarina.
