Irwin Winkler tunnetaan ensisijaisesti takavuosien menestystuottajana. Hän on mies, joka vastasi mm. Rocky-elokuvien valmistumisesta. Ohjaamaan hän alkoi vasta 1990-luvulla (60-vuotiaana!!!), ja tämä on vasta hänen viides oma elokuvansa. Kultasormet omaava Winkler osoittaa, että bisnesvainun lisäksi hänellä on myös sydän paikallaan, koska niin vahvasti tämä elokuva pysyy maanpinnalla (meren rannalla) ja on vahvasti elämässä kiinni. Ei siis pelkkää elokuvan taikaa!
Elämää rakentamassa on oivalluskertomus, jossa traaginen tapahtuma saa yksilön elämänarvot heittämään häränpyllyä. Keski-ikäinen (ja eronnut) arkkitehti saa potkut duunistaan ja kokee heti perään toisen suuren mullistuksen. Se pistää äijän miettimään elämäänsä toiselta kantilta. Entinen muija on menetetty toiselle miehelle. Poikaansakaan hän ei oikein kunnolla tunne. Arkkitehti vetää tilanteesta analyysit ja päättää purkaa talonsa, joka muistuttaa häntä liikaa menneisyydestä. Tämän jälkeen tarkoituksena on kasata talo uudelleen. Mukaan rakennushommaan pitäisi houkutella vieraantunut poika, jolla on omat ongelmansa (mm. huumeet, mieshuoraus). Elokuvan alkuperäisnimen mukaisesti taloprojektista alkaa pikkuhiljaa kehittyä koko elämän suuruinen asia.
Elämää rakentamassa on kehykseltään melko tavallinen draama, mutta syvyydeltään se kuuluu parhaaseen valioryhmään, jossa on mm. sellaisia klassikoita kuin Hellyyden ehdoilla, Tavallisia ihmisiä ja Naamio. Huomaa selvästi, että elokuva on ensisijaisesti tehty rakkaudesta näihin riipaisevan koskettaviin roolihahmoihin. Siinä saattaa olla myös kaikuja eletystä elämästä ja samalla ripaus melankolista katumusta. Elokuvalla on selvä missio. Se haluaa valaa katsojaansa uskoa, ettei koskaan ole liian myöhäistä yrittää järjestellä elämäänsä parempaan suuntaan.
Pääosassa eli arkkitehtinä hääräävä Kevin Kline on mielestäni älykäs ja hienovarainen näyttelijä. Hän tuo rooliinsa mietteliäisyyttä, joka tarttuu myös katsojaan. Kaikesta vaistoaa, että mies todella pähkäilee menneisyyttään ja haluaa jollain tavalla selvittää välinsä sen kanssa, mutta samalla hänelle on myös tärkeää elää tässä hetkessä, pysyä liikkeessä ja saada jotain pysyvää muutosta parempaan. Kristin Scott Thomas komppaa hyvin ex-vaimona, jolla on myös samanlaisia ajatuksia elämästä kuin ex-miehellä. Hayden Christensen näyttelee heidän kompleksista poikaansa ja tekee sen melko vaikuttavalla teiniangstilla. Henkilögalleriaan kuuluvat myös arkkitehdin naapurissa asuvat äiti ja tytär, joita esittävät Mary Steenburgen ja Jena Malone. Steenburgen säväyttää poikkeuksellisen hekumallisesti viehkona teini-ikäisen yh-mutsina, joka jättää tyttärensä, harmaavarpusen lailla, omaan varjoonsa.
Tällä rikkinäisten perheiden aikakaudella tämä elokuva osoittaa, että tie sovintoon on aina olemassa. Kyse on vain siitä uskalletaanko sitä käyttää. Kaiken materian ja työn jälkeen palataan aina siihen samaan lähtöruutuun, jossa huomataan, että ei tässä maailmassa taida sittenkään olla mitään niin tärkeää kuin lähimmäisen rakkaus ja toisista ihmisistä välittäminen. Kannattaa aina kaksi kertaa miettiä onko tärkeämpää itsepintaisesti seurata, hinnalla millä hyvänsä, omia unelmiaan ja tavoitteita? Tässä tavoittelussa kun tuppaa aina ne tärkeimmät ja läheisimmät asiat unohtumaan ja lopulta elämä saattaa muuttua vieraaksi ja ontoksi – tai näin sen ainakin minä ajattelen… ja ilmeisesti myös Winkler.
nimimerkki: mauge
