Voiko olla mestariteosta, joka ei täytä kuitenkaan konkreettisia mestariteoksen käsitteitä? Itse olen miettinyt tätä kysymästä jo pitkän aikaa. Yleensä elokuvamaailmassa mestariteoksiksi lasketaan elokuvat, jotka ovat onnistuneet erinomaisesti jokaisella vaaditulla osa-alueella.
Juonen pitää olla mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Sen täytyy kestää koko elokuvan ajan, ja antaa perusteet elokuvalle. Käsikirjoituksen täytyy olla onnistunut, niin roolituksen kuin em. juonenkin perusteella. Näyttelijöiden täytyy osata asiansa, sillä he tulkitsevat käsikirjoituksen antamia elkeitä ja tunteita ja muuttavat ne abstrakteista konkreettisiksi. Lisäksi ohjauspuoli, kuvauspuoli, musiikki… kaikki nämä pienetkin seikat ovat todella tärkeitä mestariteosta etsittäessä. Mutta voidaanko mestariteokseksi laskea elokuva, joka on parhaintakin koomikkoa viihdyttävämpi, turboladattua Dodgeakin vauhdikkaampi, tyylikkäintäkin actionsankaria coolimpi ja sisältää enemmän räiskintää ja pauketta kuin Ison-Arskan ja Sylvin elokuvat yhteensä?
Kyseinen elokuva on vuonna 2007 valmistunut, Michael Davisin ohjaama Shoot ’Em Up.
Ohjaaja Davis on päättänyt uhmata elokuvallaan kaikkia mahdollisia elokuvateollisuuden lakeja. Shoot ’Em Up on totaalisesti ylitseampuvaa ja lievästi sanottuna täysin järjetöntä toimintaviihdettä. Silti se on uskomattoman viihdyttävä, supercool ja täyttä toimintaa samassa paketissa. Ryysyläisen näköinen kovanaama Mr. Smith (Clive Owen) istuu rennon ja harmittoman näköisenä kadun varressa olevalla penkillä mässäämässä porkkanaa. Yhtäkkiä raaskaana oleva nainen juoksee karkuun apua kirkuen pahanhimoiset tappajat perässään. Tuntematon sankarimme herra Smith alkaa kokemaan omantunnon tuskia ja päättää lähteä naisen avuksi.
Kiitos ja kummarus, tuossa olikin elokuvan juoni ja nyt pääosaan astuu übermachoilevaa äijätoimintaa, joka lyö kaikki muut toimintaelokuvat puhtaasti sata-nolla. Smith astuu muina miehinä kolkkoon varastohuoneeseen, rökittää muutaman jätkän ja kylmänviileästi lätkäisee porkkanan hyvin epäonnisen ryökäleen silmästä läpi ja tokaisee vain ”Eat vegetables!”
Shoot ’Em Upin alku on todellakin mukaansatempaava. Katsoja tempaistaan ensiminuuteista lähtien äärimmäisen tylyn ja turboahdetun actionin mukaan. Ja kun ruudinsavuiset 90 minuuttia ovat kuluneet, katsoja ei voi kun hengähtää syvään. Shoot ’Em Upin käsikirjoitus on luultavasti ollut parin sivun mittainen nivaska. Yleensä tämä olisi koitunut elokuvan kompastuskiveksi, mutta ei tässä tapauksessa. Käsikirjoitus on todellakin tarpeeton, sillä kun luotien täyttämä karuselli on pamahtanut käyntiin, ei käsikirjoitusta jää kaipaamaan. Elokuvaa katsoessa ei voi kuin nauttia kaikesta siitä coolista ja superhauskasta mäiskeestä mitä ohjaaja Davis on mielestään kaivellut. Shoot ’Em Up asettaa todellakin uuden käsitteen sanalla ”nonstop-toiminta”. Selvästi letteriksi lyötyjä kohtauksia katsellessa ei voi kuin nauttia sanoinkuvaamattomasti. Kun elokuva on päättynyt, katsoja huomaa tuntevansa äärimmäisen voimakasta mielihyvän tunnetta. Shoot ’Em Up on kuin päihdytyttävää huumetta toimintaviihteen muodossa. Todellakin loistokasta!
Näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Clive Owen sopii kuin nakutettu kovis-Smithin rooliin. Tyly tappoilme, nokkelat one-linerit, säälimättömyys… Owen esittää kaikkea näitä seikkoja todella uskottavasti ja taidokkaasti, syrjäyttäen coolimmatkin toimintasankarit. Myöskin konnan roolia vetävä Paul Giamatti näyttelee kiehtovasti vinksahtanutta, nimetöntä palkkamurhaajapsykopaattia. Myös Monica Bellucci on kohtuu hyvä Smithin temmellyksiin mukaan joutuvana ilotyttönä. Kokonaisuutena kaikki näyttelijät onnistuvat hyvin rooleissaan ja antavat tarinalle kasvot ja tuovat ulottuvuutta.
Myöskin musiikkipuoli on kunnossa. Musiikkivalinnat ovat nappivalintoja, jotka sopivat juuri toimintaelokuvien tunnelman antajiksi. Tämä korostuu parhaiten yhdessä ehkä elokuvan tyylikkäimmistä kohtauksessa, missä Smith hyppää sotaan lukuisia konnia vastaan aseiden laulaessa ja Motörheadin Aces Spades -biisin pauhatessa taustalla. Ei voi sanoa muuta kuin coolia. Kuvaus on myös erittäin intensiivistä ja vauhdikasta, niinkuin tämänkaltaisessa räiskintäpätkässä kuuluukin olla.
Huomasin juuri, että Shoot ’Em Up täyttää kaikki em. mestariteoksen valintakriteerit. Kuitenkin suurin syy Shoot ’Em Upin loistokkuuteen on sen äärimmäisen täyteen ladattu viihdyttävyys. Viisi tähteä taukoamattomasta ja superviihdyttävästä toiminnastaan, joka huumaa katsojan totaalisesti ja todistaa että ei mestariteoksen tule aina olla, hiljainen ja pohdiskeleva.
