The Entity on pienimuotoinen klassikko tai paremmin sanottuna kulttiklassikko. Ohjaajana toiminut Sidney J. Furie on varsin tuntematon nimi, mutta se ei varsinaisesti pilaa ennakkoasetelmia, jotka elokuva luo. Nimittäin kyseessä on varsin mielenkiintoinen teos, jonka lähisukulainen Poltergeist on. Siinä missä Hooper sortui tekemään turhan lapsellisen leffan, niin Furie pistää tuhat volttia kovemmaksi, sillä The Entity on aivan toisesta maailmasta.
Carla Moranin elämä järkkyy pahemman kerran, kun hän eräänä päivänä kokee kotonaan jotain yliluonnollista. Hänet raiskataan, mutta kyseessä on aave, tai niin hän ainakin itse tilanteen kokee. Tapahtuman jälkeen raiskaaja on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Carla ei voi viettää yötään kotona. Hänellä on kolme lasta, joista vanhin on jo 16-vuotias poika. Kaksi nuorempaa ovat tyttöjä. Suojellakseen heitä, hän pakkaa kimpsut ja kampsut, ja suuntaa ystävänsä luokse. Ystävä kehottaa traumatisoitunutta Carlaa puhumaan psykiatrille, josko siitä olisi apua.
Ei sen enempää juonesta, koska yritän keskittää arvosteluni tällä kertaa tutkimaan elokuvan psykologista aspektia. Järjellä ajateltuna kaikki yliluonnollinen on täyttää huuhaata, enkä siihen itse uskoa. Siksi koinkin elokuvan hyvin mielenkiintoisena. Se varsinaisesti heti vastausta kysymyksiin, vaan leikittelee monilla eri ajatuksilla. Ensimmäiseksi katsoja kyseenalaistaa Carlan mielenterveyden. Tämä on sinänsä ihan loogista, koska raiskaajaa ei missään vaiheessa näytetä, niin on helppo kuvitella Carlan flipanneen. Kohtaukset on myös toteutettu siinä määrin hyvin, ettei katsojakaan voi olla täysin varma, mistä on kyse.
Carlaa näyttelevä Barbara Hershey on roolissaan todella vakuuttava. Hän luo painostavien raiskauskohtauksien ympärille loistavan tunnelman. Hershey sätkii ja poukkoillee ympäri huonetta kuin räsynukke. Taustalla pauhaa yksinkertainen, mutta toimiva musiikki, joka jo itsessään luo hyvin ahdistuneen ilmapiirin. Kokonaisuutena nämä kohtaukset muistuttavat hyvinkin paljon Manaajaa, vaikkakin ovat paljon kesympiä. Silti niistä jää ylle hyvin kuvottava mielentila, joka on tietysti kauhuelokuvan tapauksessa erinomaista.
Valitettavasti elokuva sortuu liiankin ärsyttäviin ratkaisuihin lopussa. Tekijät ovat ottaneet valtuuden pilata leffan lopussa melko hyvin. Vaikkei loppuratkaisu minua pahemmin miellytäkään, on muu osa elokuvasta erinomaisuutta. Se mitä lopussa tapahtuu, vesittää hyvinkin paljon sitä, mihin halusin elokuvassa uskoa. Mielessäni voin silti myhäillä, että kyllähän tämä elokuva edelleen jätti kaiken auki, vaikka ei jättänytkään. Toimivammalla lopulla The Entity olisi ollut täydellinen elokuva. Se leikittelee mukavasti yliluonnollisen ja mielenterveyden kustannuksella. Painostava ja ajatuksia herättävä se on lopustaan huolimatta.
Minua se ei silti saa uskomaan yliluonnolliseen. Se enemmänkin vahvistaa uskomustani, ettei mitään sellaista ole. Kaikki on selitettävissä loogisesti. Kaikkeen on pakko olla looginen selitys. Kyllähän tämä kaikista vioistaan huolimatta peittoaa monet virkaveljensä, ihan jo pelkästään mieleenpainuvan tarinan sekä loistavien näyttelijöiden ansiosta. Harmi vain, että loppu pilaa täydelliseltä vaikuttavan elokuvan. Näin The Entity jää hitusen vajaaksi kokonaisuudeksi, vaikka onkin melkein parasta psykologista kauhua, mitä 80-luvulla on tehty.
