Katsottuani Darren Aronofskyn mestariteoksen Unelmien Sielunmessu, ystäväni pyysi minua katsomaan hänen mielestä Aronofskyn parhaan elokuvan The Fountainin. Olin kovin skeptinen elokuvan suhteen. Mayat ja lentävä kupla avaruudessa eivät kuulostaneet kovinkaan houkuttelevalta, puhumattakaan uskottavuudesta. Miten voisin ottaa elokuvan tosissani? En uskonut pitäväni tästä elokuvasta alkuunkaan. Alku vastasi jossain määrin odotuksiani, mutta skeptisyyteni katosi elokuvan kuluessa ja lopulta se vei minut kokonaan mukaansa. Ainutlaatuinen kokemus.
The Fountain on tarina pariskunnasta, Tommysta (Hugh Jackman) ja Izzistä (Rachel Weisz). Tommy on kunnianhimoinen aivokirurgi, joka yrittää epätoivoisesti etsiä keinoa parantaa Izzin aivokasvaimen. Izzi pohtii oman elämänsä merkitystä ja hän kirjoittaa kirjaa, The Fountainia. Kirja kertoo keskiajan Espanjasta ja konkistadorista nimeltä Tomas. Tomaksen tehtävänä on etsiä Uudesta Espanjasta (eli Etelä-Amerikasta) Elämän puun, joka antaisi ikuisen elämän hänelle ja hänen rakastajalleen Espanjan kuningattarelle.
Elokuvan tapahtumat eivät sijoitu pelkästään tähän todellisuuteen, vaan elokuva hyppii aika ajoin Izzi’n kirjoittaman kirjan tapahtumiin sekä avaruudessa olevaan kuplaan, jonka sisällä on Tommy ja Elämän puu. Avaruusulottuvuus on aivan upeaa silmän ruokaa loistavine tähtineen ja linnunratoineen. Ajatelkaa nyt kupla, jonka sisällä on mies ja puu, joka on tyhjyyttä ammottavassa avaruudessa. Erittäin abstrakti ajatus, mutta toteutus on uskomattoman komeaa katseltavaa.
Näyttelijöiden suoritukset vaativat hatunnostot, etenkin Hugh Jackmanin suoritus. Tämä oli yksi syy omaan skeptisyyteeni, koska en ole Jackmanin elokuvista hirveästi pitänyt. Jackman oli loistava Tommyna, oli hän sitten keskiajan Tomas, nykyajan aivokirurgi Tommy tai avaruudessa leijuva Tommy. Jackman sai välitettyä katsojalle asti hänen valtavan tuskansa ja himonsa löytää tie ikuiseen elämään ja pelastaa rakkaansa. Rachel Weisz ylsi Jackmanin tasolle ja hän oli loistava kuolemaa tekevänä ja elämää pohdiskelevana Izzinä. Unelmien Sielunmessun narkkarimummo Ellen Bursty oli hyvä sivuosassaan, mutta ei päässyt erityisemmin loistamaan.
Aronofskyn käden jälki on jälleen maagista. Jos Unelmien Sielunmessu oli inhorealistinen kuvaus elämästä, on The Fountain ajoittain surrealistinen fantasia. Realismista ei ole tietoakaan ja mopo lähteekin aika ajoin käsistä, mutta mitä väliä sillä on? Elokuvan teema on jo itsessään niin abstrakti, että sen kuvaaminen missään määrin realistisesti olisi hyvin vaikeaa.
The Fountain on mielettömän kaunis elokuva. Se painaa katsojan skeptisyyden taka-alalle ja vie sinut lopulta mukanaan. Kaikkiin tämä leffa ei välttämättä kolahda, mutta jos sille antaa mahdollisuuden, se voi tehdä samanlaisen vaikutuksen kuin se teki minulle. Realismin puute ja hyvin abstraktit ja surrealistiset ulottuvuudet eivät häiritse rationalistiakaan, jos et mieti niitä sen enempää, vaan annat The Fountainin viedä sinut mukanaan sen kiehtovalla tarinalla ja upealla visuaalisella ilmeellään. Nöyrä kumarrus Darren Aronofskylle ja kiitokset jälleen upeasta elokuvakokemuksesta.
”Death is a disease, it’s like any other. And there’s a cure. A cure – and I will find it.”
