Monta vuotta sitten näytti kaverini pätkän elokuvaa, jota kutsui ”Pöljäksi teevee-asemaksi”. Sepä olisi ollutkin osuvampi nimi tälle hulluttelulle. Elokuva teki mieli katsoa kokonaan. Ja uudestaan…ja kohta uudestaan…
Elokuva alkaa jännittävällä Indiana Jones-parodialla, minkä aikana on taattu ainakin pieni hymy huulille, ainakin siihen mennessä, kun päähenkilö pääsee luolan päätyyn pihistämään Oscar-pystiä. Kaikki tämä seikkailu kuitenkin loppuu, kun hampurilaismestassa työskentelevä George (Weird Al) havahtuu vilkkaan mielikuvituksensa keskeltä takaisin arkeen. Hetken päästä hän ja hänen kaverinsa Bob (David Bowe) saavat kengän kuvan takamuksiinsa. Tämäpä Georgen suurin ongelma onkin. Mielikuvitus pitäisi saada kuriin tai edes toimimaan työlle hyödylliseksi, että jostain saisi elannon. Varsinkin, kun ihmissuhteetkin alkavat jo kärsiä tämän vuoksi.
Hieman se aurinkokin sentään paistaa risukasaan, kun Georgen setä voittaa uhkapeleissä itselleen kaupungin syrjässä nyhjöttävän pienen tv-aseman. George ja Bob pääsevät ohjaksiin hieman tärähtäneen professorin, lyhytkasvuisen uutiskuvaajan, hölmön siivoojan sekä liudan toinen toistaan hullumpien kaupallisten tiedotteiden ja ohjelmien kanssa. Asema alkaa konkurssin partaalta menestyä, kun sitten Georgen Harvey-setä häviää kasallisen kahisevaa uhkapeleissään, ja TV-asema uhkaa vaihtaa omistajaa ahneelle ja tunteettomalle R.J. Fletcherille (McCarthy), joka omistaa pitkään suosituimpana pysyneen kilpailevan tv-aseman. Näinpä, alkaa kamppailu tv-aseman omistajuudesta.
Montaa tätä hulvattomampaa elokuvaa en ole nähnytkään. Weird Al osaa hoitaa huumoripuolen paremmin kuin kovinkaan moni. Se ei ole sellaista peruspervoilua, mitä nykyään saa kuulla. Se on vain… hullua! Tämän juoni on onneksi niin yksinkertainen (ja ehkä jopa tyhmä), että sitä ei tarvitse miettiä, vaan saa keskittyä hauskutukseen, joka minut on saanut putoamaan tuolilta moneen otteeseen. Mutta ei sillä, kyllä tässä osataan vakavastikin hoitaa hommaa. Ylinäyttelyä tässä saa nähdä myös, mutta sehän kuuluu genreen.
Isoa kättä saa antaa hervottomille parodia-kohtauksille, jossa mm. Rambo ja Gandhi saavat palautetta. Myös tämän elokuvan aikainen tuotantovuosi tekee tästä jotenkin aidomman kuin muista samantyylisistä komedioista. Eikä tietenkään sovi unohtaa Michael Richardsia Stanley Spadowskin viattoman ja rakastettavan (tai vähemmän rakastettavan) siivoojamiehen roolissa.
Muistakaa, että telkkaria ei tarvitse katsoa vakavissaan – tai ei ainakaan tätä!
nimimerkki: Ol Buddy
