Slummien miljonääri on suorastaan hämmästyttävän tuttuja polkuja kulkeva teos. Se on poliittisesti ylikorrekti, laskelmoitu ja tarjoaa ainoastaan yksinkertaista viihdettä, vaikka ohjaaja Danny Boyle ei toisaalta ole aivan vailla ansioita.
Juonen kannalta riittää, kun mainitaan että on slummipoika, Haluatko miljonääriksi -ohjelma, johon hän ottaa osaa, ja teennäisyyden maksimoimiseksi mukana on myös slummipojan stereotyyppiset läheiset ja jossain on myös -kuinka ollakaan- unelmien tyttö odottamassa. Sellainen tyttö, jonka löytäminen yli miljardin ihmisen maasta luulisi olevan oikeassa elämässä hitusen haasteellista. Mutta nytpä ollaankin unelmalandiassa, jossa mikä tahansa älyttömyys ei ole liian älytöntä.
Juonen ainoat mainitsemisen arvoiset tapahtumat estävät sentään elokuvaa uppoamasta kaikkein alimpiin pohjamutiin. Kun slummipoika vastaa arveluttavan uskottavasti oikein visailun kysymyksiin, hänet pidätetään ja viedään viranomaisten kovisteltavaksi. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen piirre muuten tympeässä kokonaisuudessa, koska se kuvaa jotakuinkin uskottavasti tavanomaisen kehitysmaan takapajuista ajattelumallia, jonka mukaan ainoastaan jo valmiiksi rikkaat ja kuuluisat yksilöt voivat olla älyllisesti lahjakkaita.
Nykyajan ärsyttäväksi käyvän muodin mukaisesti myös Slummien miljonääri noudattaa kerronnallisesti erittäin kulunutta tapaa kertoa tarinaa lyhyehköinä takaumina. Nopeiden leikkausten takia tarinaa onkin perin ahdistavaa seurata eikä liian lyhyiden otosten takia katsoja pääse riittävän hyvin kiintymään juonen keskushahmoihin.
Kummalliset musiikkivalinnat ovat lisäksi omiaan aiheuttamaan ajoittaista päänsärkyä, ainakin, jos niihin yhdistetään vielä tahdittomien lähi- ja kauko-otosten sekä loputtomien hidastusten pomppiva levottomuus.
Kun Intiassa kerran ollaan, niin mikä olisikaan tyypillisempi tapa lopettaa filmi kuin päättää se täysin elokuvan henkeen sopimattomaan joukkotanssikohtaukseen? Eipä tuon haukotuttavampaa loppuratkaisua heti tule mieleen. Eikä se ole edes hyvä tanssikohtaus, koska sen koreografia on amatöörimäistä ja musiikki keskinkertaista, mikä tietty toisaalta noudattaa uskollisesti koko elokuvaa hallinneiden halpojen valintojen putkea.
Slummien miljonääri on läpeensä kliseinen ja kaavamaisen kliininen teos, joka myös meinaa aiheuttaa katsojalle sokeritaudin turhan tiuhasta hunajapurkin kannen raottamisesta. Teoksen tekijät ovat uhranneet resurssinsa käytännössä lähinnä naiviin ja epäuskottavaan ryysyläiskertomukseen, sen sijaan, että tutkisivat tarkemmin päähahmojensa ahdistuksen monimutkaisia taustavaikuttimia.
En voi vastustaa kiusausta kysyä muuan olennaista asiaa, senkin uhalla, että leimautuisin turhantarkaksi nipottajaksi: Mitä katsojan on mahdollista oppia, kun koko jutun juonen arvaa jo filmin nimestä? Totta puhuen, tekijät vaikuttavat rakastavan enemmän Haluatko miljonääriksi –ohjelmaa kuin ihmishahmoja.
