On helppoa ajatella, että The Beatles olisi aihe, johon on mahdotonta löytää tuore lähestymistapa. Miksi joku edes haluaisi ottaa näinkin puhki kuluneen aiheen esikoiselokuvaansa? Elokuvan katsottuaan ihmeteltävää ei ole, paitsi sen suhteen, miten hieno se oli. Sam Taylor Wood onnistuu loistavasti tässä Lennonin nuoruusvuosiin perehtyvässä elokuvassa.
Teini-ikäinen Lennon on häiriköivä, röyhkeä ja aivan vastustamaton. Hänen kotielämänsä ei kuitenkaan ole normaaleimmasta päästä ja musiikista löytyy oiva pakotie tylsää koulunkäyntiä ja monimutkaisia kotiolosuhteita paikkaamaan. Hänen arroganttia käytöstään ei kuitenkaan selitellä pelkästään kummallisella taustalla, vaan korostus on selkeästi sillä, että poika on luonteeltaan astetta sarkastisempi kuin mattimeikäläinen.
Nowhere Boy eroaa muista tositapahtumiin perustuvista idolielokuvista sillä, ettei kohteesta tarvitse tietää mitään etukäteen. Elokuva toimii itsenäisenä tarinana, ja niille joille The Beatles ja John Lennon ovat tuttuja, se antaa mukavasti lisätietoa sekä hymistelyn hetkiä pienille yksityiskohdille.
Sam Taylor-Woodin taustaa mediataiteilijana ja valokuvaajana ei voi jättää huomioimatta Nowhere Boyta katsoesssa. Kuvat ja kulmat on tarkkaan harkittu. Toinen, mikä vie huomion, on se miten hän kuvaa Lennonia esittävää Aaron Johnsonia. Vaikka Johnson on selkeästi komea, kamera onnistuu korostamaan tätä seikkaa entisestään.
Kiinnostavan tarinan lisäksi elokuvan näyttelijät pistävät parastaan. Jokaisen hahmon tunteet tulevat erittäin selkeästi esille, vaikkei kaikesta ääneen puhutakaan. Mukavaa huomata, että on ohjaajia, jotka luottavat siihen, että katsojat osaavat tulkita muutakin kuin puhetta ja vielä mukavampaa on seurata näyttelijöitä, joilta tämä hienovarainen työskentely onnistuu. Aaron Johnson on loistava nuorena Lennonina, vaikka onkin rutkasti komeampi kuin alkuperäinen. Hän tulkitsee Lennonin himot ja surut yhtä suvereenisti. Kristin Scott Thomas tekee upean roolin Lennonin kasvattaneena Mimi-tätinä. Julia-äiti (Anne-Marie Duff) tulee Lennonin elämään varsin myöhään, vaikka onkin asustellut lähikorttelissa. Duff antaa kaikkensa epätasapainoisen äidin roolissa. Taylor-Wood antaa katsojalle tilaa ymmärtää jokaista hahmoa, eikä kenestäkään tehdä mustavalkoista.
Taylor-Woodin elokuva ei varmasti ole sataprosenttisen tarkka dokumentaatio Jeesustakin suuremman bändin ensivaiheista tai Lennonin elämästä, mutta monipuolisen kuvan se kykenee antamaan. Tavallaan Lennon on kuin kuka tahansa nuori poika, joka on kiinnostunut tytöistä, mutta toisaalta hänen tulevan maineensa voi aistia. Eikä tulevalle menestykselle voi mitään, ei edes Lennonin kitaran kaniin vievä Mimi-täti.
