Jarmo Lampelan Episodileffa Joki tyhjensi aikoinaan Jussi-gaalan palkintopöydän suvereenisti, ja nyt lopulta neljän vuoden viiveen jälkeen (parempi myöhään kuin ei milloinkaan) on liityttävä leffan ylistäjien joukkoon: mahtava leffa!
Lampela on sekä käsikirjoittanut että ohjannut useasta pikkutarinasta koostuvan parituntisen tarinan. Kuusi yhteen nivoutuvaa tarinaa muistuttavat hetkittäin kiusallisesti yhtä aikamme legendaarisimmista draamoista eli Andersonin Magnoliaa. Hetken pohdinnan jälkeen on kuitenkin todettava, että pieni yhdennäköisyys on vain plussaa.
Kaikki tarinat keskittyvät kello 11:31 kauniina kesäpäivänä kuuluvan pamauksen ympärille. Episodimaisuuden tuomaa aikahyppelyä on hehkutettu tarantinomaiseksikin, mutta eihän kaikki aika- ja segmenttikikkailu toki ole ”tarantinomaista”. Anyway, molemmat toimivat loistavina tehokeinoina tällä(kin) kertaa.
Episodeista mieleenpainuvin on yllättäen positiivisuutta hehkuva pizzeriakohtaus. Pizzerian takahuoneessa ruoditaan öistä meteliä ja rakennetaan tulevia rakkaussuhteita. Muissa episodeissa ei sitten rakennetakaan, vaan niissä rakennetut ihmissuhteet kaatuvat maahan tomupilven saattelemana. Niistä löydämme mm. eroa kohti ajautuvan avioparin ruotimassa elämän hankaluutta, vaasalaisen Mulkku-sedän, vanhuksen kuolinvuoteeltaan ja itsemurhaa hautuva nuoren Annin. Ja joki virtaa siellä taustalla kauniina ja ihmisen pikkumurheista piittaamattomana.
Hahmot ovat hyvin käsikirjoitettuja ja Suomileffan ehdotonta kärkikaartia. Lämpöä piisaa lähes jokaisesta henkilöstä, eikä kukaan jää kellumaan sinne kaukaisuuteen, kuten monesti leffoissa tapaa käydä. Juha Kukkosen rooli jäi mieleen erityisesti. Parransängen takaa äijä kiukuttelee muusikonrenttu Esana, jolle ”peeaa” on jokapäiväinen sana. Aiemmin täysin tuntematon Liisa Vuori yllättää Amorin nuolia kollegoiden välille ammuskelevana ylipirtsakkana neitosena, ja kehuja voisi jakaa muillekin.
Petri Niemisen musiikki on etenkin alkupuolella loistava tunnelmanluoja, loppupuoliskolla sen merkitys vähenee, liekö tuo sitten tarinan kasvaneesta osuudesta johtuvaa vai soundimaailmaan turtumista. No, hieno ääniraita siellä joen aaltojen liplatuksen lomassa soi. Kuvaus on kansainvälisen otteen mieleen tuovaa, luovaa puuhastelua. Thumbs up siis senkin osalta.
Kai se Joki sitten tavallaan on Suomen oma Magnolia. Repaleinen, mutta virtaukseensa imevä teos, jota ei helposti unohda. Muutama suvantokohta pudottaa pojot neljään ja puoleen, mutta kyllä tämä Mies vailla menneisyyttä -leffan ohella on parasta, mitä tämä vuosikymmen on kotimaisen saralla tarjonnut. Suosittelut lähtevät etenkin lämpöisää tarinaa ja henkilöpainotteista kässäriä diggaaville.
