Aikoinaan yläasteen tai lukion historiantunnilla oli puhetta Lumiéren veljeksistä ja totta kai saimme nauttia kokonaisen elokuvan verran heidän teoksistaan – mahtavan minuutin verran siis. Se oli ensimmäinen kerta, kun tämän elokuvan näin ja nyt toisella kerralla katsoin sen musiikin kera. Kyllähän teos herättää pientä huvittuneisuutta, mutta kun ajattelee, että tästä (ja muista lyhyistä dokumenttielokuvista) kaikki on alkanut, se on itse asiassa aika mullistava tuotos.
Elokuvan juoni ei kovin päätähuimaava ole: juna nimensä mukaisesti saapuu asemalle ja ihmiset joko parveilevat junan ympärillä, nousevat junasta tai hyppäävät kyytiin sekä konnari auttaa matkustajia. Kun tätä on jatkunut muutaman kymmenen sekunnin verran, elokuva päättyy ja siinä kaikki. On hämmentävää ajatella, että vaikka nykyajan ihmisestä tämä on erittäin tylsää katseltavaa, sen ajan ihmiset tosissaan pelästyivät sitä, että tuo junahan tulee suoraan kohti. Teknologia ja elokuvateollisuus on ottanut reilun sadan vuoden aikana hurjia harppauksia eteenpäin. Se on tietysti hieno asia, mutta herättää kysymyksen, että keskitytäänkö enemmän hyvään tarinaan vai hienoihin efekteihin.
Leffa on täysin leikkaamaton kuten muutkin sen aikaiset elokuvat, joten mitään turhaa tai vähemmän turhaa ei ole katkottu pois. Kamera pysyy koko elokuvan aikana paikallaan ja on luonnollisesti mustavalko- että mykkäelokuva, eikä leffassa ole päähenkilöä, vaikka paljon ihmisiä vajaan minuutin aikana ehtiikin vilahtaa. Tästä ei enää klassikkomaisemmaksi pääse, jos haluaa löytää vanhan ja legendaarisen rainan. Jos siis tämä dokkari on jostain syystä näkemättä, menehän välittömästi internetin ihmeelliseen maailmaan ja kaiva leffa esiin. Ja ai niin muuten, oma mielipiteeni teoksesta tiivistyy tähtien lukumäärään – mitä sitä turhaan pitkittämään ylimääräisilä sanoilla, kun elokuvakin on lyhyt ja ytimekäs.
