Satumainen kuin visionääri Tim Burtonin Big Fish ja Forrest Gumpin hengessä säyseää vauhtia etenevä, sellaiseksi voi kuvata Benjamin Buttonin uskomatonta elämää. Äkkiseltään ei idea takaperin varttuvasta, eli vanhasta nuoreksi muuttuvasta miehestä kuulosta kummoiselta. Eikä se oikeastaan niin ihmeellinen asia ole, vaikkei niin todellisuudessa voisikaan tapahtua. 1900-luvun alun amerikkalaiskirjailija F. Scott Fitzgeraldin tarinaan pohjaava elokuva ei jää ihmettelemään luonnonoikkua, vaan vie katsojan paikkoihin ja hetkiin, joista selviää, mikä elämässä lopulta on tärkeää.
Kiiltokuvapojaksikin joskus tituleerattu Brad Pitt näyttelee Benjaminia, jonka isä (Flemyng) ei kestä katsoa lapsensa ryppyistä ja käppyrää ulkomuotoa. Säikähtänyt isä kiikuttaa vauvarassun luotaan paikkaan, josta pienokaisen löytää hyväsydäminen Queenie (Henson). Ikäihmisiin vanhainkodissa tottunut neiti päättää huolehtia pienokaisesta niin kauan kuin tässä henki pihisee, ja yllättäen se pihiseekin paljon luultua pidempään. Benjaminin vaiheet ovat jotakin toista kuin Forrest Gumpin, jonka vaiheet laati käsikirjoitukseksi tämänkin leffan käsikirjoittanut Eric Roth. Benjaminia ei nähdä puristamassa valtionpäämiehen kättä, eikä hän toisaalta ryhdy esimerkiksi komeljanttariksi tai liity sirkukseen. Siitä huolimatta hänen tiensä on kiehtova ja rikas.
On helppo nähdä, miksi Benjamin Buttonin uskomaton elämä sai peräti 13 Oscar-ehdokkuutta. Vaikka elokuvassa on käytetty esimerkiksi valtava määrä tehosteita ja visuaalisia kikkakonsteja, kuten Brad Pittin ja Cate Blanchettin eri ikääntymisen asteita ilmentävät maskit, ne ovat niin hienovaraisesti luotuja kokonaisuuden osia, etteivät ne vie huomiota itse merkittävimmältä – sisällöltä. Samalla tavoin yhdenkään elokuvan näyttelijän performanssi ei ponnahda joukosta esiin toista huomattavasti heikompana tai parempana.
Benjamin Buttonin elämäntarinassa on monta osaa, jotka katsoja voi arvata ennalta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elokuva olisi kiinnostavasti kerrottu. Fight Clubista ja Zodiac-jännäristä tunnettu David Fincher tietää kyllä keinot, joilla pitää katsojan penkissään yli parituntisen elokuvan ajan. Tapahtumat etenevät tasaista vauhtia ja hahmot – ne tulevat vähä vähältä yhä läheisimmiksi sekä toisilleen että katsojalle. Vaikka leffa kantaakin vain Benjaminin nimeä, se on yhtä lailla, ja ellei jopa enemmän, hänen rakastettunsa tarina. Ennen viimeistä hengenvetoa kostuu varmasti moni silmä niin yleisössä kuin valkokankaallakin. Elämä nyt vaan on niin… Noh, kuten eräs ex-mäkikotka totesi: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa.”
