Jazzahtavaa pianonpimputusta ja kuva pysähtyneenä oven postiluukun kohdalle. Sitten musiikki muuntuu astetta dramaattisemmaksi ja kamera lipuu suurkirkon kelloon. Oven takana makaa rouva Skrof kuolleena. Kaasun hajun voi suorastaan tuntea ilmassa. Eikös vain?
Rouva Alma Skroffin (kuvaus: rikas, ilkeä, saita leski, harrastus: paratiisiseurakunta) menehtyminen kaasumyrkytykseen tuo Frans J. Palmun (kuvaus: sanavalmis, mursuviiksinen, sikaria tuprutteleva komisario, harrastus: samansuuntainen kuin H. Poirotilla, mutta leikatulla konjakilla höystettynä) toista kertaa valkokankaalle. Kuuluisat sanat ”Jokainen murhaaja tekee virheen, tämä teki niitä kaksi” kaikuvat ilmoille ja alkaa legendaksi vuosien saatossa muovautunut rikollisjahti.
Matti Kassilan toinen Palmu-filmotisointi ei ilmeisestikään juuri Waltarin pohjateos Kuka murhasi rouva Skroffin? polkuja kulje, mutta askeltaapa silti oivasti. sopivan rennosti pitääkseen tutun kepeän menon yllä, mutta tuodakseen myös sen epäilyttävän kaasun tuoksun tai jopa palaneen käryn kaiken keskelle. Kuuskytlukulainen ilmapiiri, Palmun kuivakka huumori ja muutaman henkilön veikeä ylinäytteleminen lämmittävät mieltä kuin taskumatillinen Palmun itsensä lempijuomaa.
Koossa on oiva läjä epäiltyjä, joiden alibit ovat hataralla pohjalla. Risto Mäkelän tulkitsema pastori Mustapää (kuvaus: poispotkittu teologian oppilas, harrastus: kirjeiden hävittäminen) ja Pentti Siimeksen veikeä Kuurna (kuvaus: boheemielämää tavoitteleva hurvittelija, harrastus: sivistyssanat ja maalaaminen) sekä uhrin siskonpoika Kaarle (kuvaus: suvun mätämuna, hurjapää opiskelija, harrastus: hauskanpito ja vähäsanaisuus) ovat listan värikkäimmät henkilöt. Pentti Lannetta (kuvaus: asianajaja, harrastus: hiljaisten seiväshyppääjien kerho) tai uhrin tytärpuolta (kuvaus: onnettoman lapsuuden kokenut kaunotar, harrastus: viaton miesten lumoaminen?) ei kannata heitäkään unhoittaa. Etenkin Siimeksen mainio sanailotulitus toimii suurena osana leffan vetovoimaa, vaikka herran vierailut parissa muissa Palmuiluissa hieman haittaavatkin. Mieleen tulee ihan saksalaisen tusinasarjan meno, jossa samat henkilöt kiertävät roolista toiseen.
Kaasua, komisario Palmu panttaa loppuratkaisuaan viime minuuteille asti, ja tekee kaiken lopulta ihan oikealla tavalla. Naurattaa, viihdyttää ja tarjoaa ensiluokkaista salapoliisiasennetta. Askellus saattaa poiketa hetkittäin kevyemmäksi ja kuvaamaan rattoisia hetkiä, jolloin ”lauloivat aamulinnut ja me tunsimme itsemme huonoiksi ihmisiksi”, mutta muuten koko ajan on selvää, että jämpti lopetus jämptille leffalle saadaan. Kyllä Palmu, Kokki & Co. aina rikollisen esille nuuskii, vaikka pientä kalabaliikkia aiheutuisikin.
Quote-puolella vietetään tuttuun tapaan suoranaista verbaliikan juhlaa, ja moni tarkkasilmäinen katsoja (miksei lukijakin) huomaa kyllä mikä suomalainen yhtye on voimaa Palmun suunnalta ammentanut oikein kahmalokaupalla. Palmu ainakin huomaisi. Sanoisi tylysti ”Tiedän”.
