Veijarit kertoo kahdesta kolmikymppisestä kaverista, Sakusta (Mikko Leppilampi) ja Ässästä (Antti Luusuaniemi). Elämä on pelkkää bailausta ja kaverijäynää. Asettuminen, keskiluokkaistuminen, elämän pysähtyminen ja kaavoittuminen ovat kirosanoja.
Pahin pelko näyttää käyvän toteen kun Ässä löytää Annan, ja Saku jää soittelemaan kakkosviulua. Sakulle meno maistuisi, mutta Ässä rimpuilee kaveruuden ja perheen perustamisen välimaastossa.
Veijarit-elokuvan tarina kertoo ”vain” kahdesta ihmisestä ilman isompia pohjustuksia: perheitä, töitä tai muita asioita ei taustoiteta kuin ohkasesti. Jutun ydin on kohdistettu heppujen elämän vaiheen siihen kohtaan missä kaikki muuttuu. Youtuben syrjäyttää tyttöystävän kuukautiskierron seuranta, pariskunnan kauppareissut ohittaa öölit duden kanssa. Sivujuonteita tarina ei siis paljoa tarjoa, mutta loppujen lopuksi syvyys leffaan saadaankin jokaisen katsojan helposti omaksuttavasta aiheesta, eli siirtymisestä bailutuubista kotikehrääjäksi.
Veijarit-elokuvan on ohjannut Lauri Nurkse. Pidän hepun tyylistä. Kaupunkilaiselämän kuvaus rytmittelee musavideomaisuuden ja seesteisemmän draaman välillä – mikä onkin tarpeen koska pelkän bailuhäsäyksen ja mukamahtavien jäynien seuraaminen ilman tahdin vaihtoa olisi tylsää touhua.
Pääosaesittäjistä Luusuaniemi selviää koitoksesta paremmin kuin Leppilampi. Tosin jälkimmäistä syötettiin leffakansalle yhdessä vaiheessa tolkuttomalla tahdilla, ja sen myötä herran maneerit olivat tulleet jo liiankin tutuksi. Luusuaniemi on vielä freshi ilmestys valkokankaalla, ja homma toimii.
Sivuroolien suhteen käy kuin koko leffan tarinassa – syvyyttä siltä puolelta on turha hakea. Tässä tapauksessa yksinkertaisuus on kuitenkin perusteltua jotta keihään kärki osoittaisi oikeaan kohtaan. Yksi pyyntö kuitenkin olisi: vaikka ohjaajan tai kenen tuotantoheeban kaveripiirissä tahansa olisikin Jaajoa tai Paasosta, niin ei niitä tarvi puskea vängällä kuviin mukaan. Se ei kerro kuin piirien pienuudesta, ja myös ajatusten.
Suomalainen elokuva tuntee elävän näin vuonna 2010 uutta nousua. Uusia ohjaajia ja näyttelijöitä tipahtelee eturiviin tuon tuostakin. Mikä on pelkästään hieno asia. Veijarit asettuu syksyn suomalaisten leffojen joukossa harmittomaksi haastajaksi heti kärjen taakse. Tarina ei ole suuri, mutta ajatuksia herättävä. Kuten Mikko Leppilampi toteaa: ”Siinä missä me nyt kolmekymppiset muistetaan kirkkaasti aika, jolloin haettiin kaveria parin kilometrin päästä ulos leikkimään, vain kuullaksemme, että ”Ville ei nyt ole valitettavasti kotona,” on koko ajatus tämän päivän kakskymppiselle vieras. Vuonna 1990 syntynyt ei ole elänyt päivääkään ilman, että koko maailma olisi netin ja telkkarin kautta auki, joka sekunti, kaikella kattauksella. Tarjontaa on niin paljon, että vuorokaudessa ei enää riitä sekunnit.”
