Joe Dante tuli tunnetuksi Gremlins -elokuvistaan. Ennen suosittuja riiviörainojaan Dante kuitenkin ohjasi pari vähemmälle huomiolle jäänyttä elokuvaa. The Howling oli mainio ihmissusielokuva, joka nosti An American Werewolf in Londonin kanssa ihmissusielokuvat uudelle tasolle. Danten ensimmäinen kosketus kauhuun oli kuitenkin Piranha, johon tämän arvostelun olisi tarkoitus pureutua.
Nuoripari on patikoimassa metsikössä. Sieltä he löytävät hylätyn näköisen koealtaan, jonne heidän on pakko päästä pulahtamaan. Allas ei olekaan täysin hylätty, vaan se on täynnä verenhimoisia mutanttipiraijoja. Pariskunta syödään elävältä. Näitä kahta lähetään etsimään nuori nainen, joka on erikoistunut löytämään kadonneita ihmisiä. Etsinnät johtavat hylättyyn armeijan laboratorioon, jossa myös piraija-allas sijaitsee. Hylätynnäköistä paikkaa on kuitenkin vartioimassa piraijoihin erikoistunut professori, joka yrittää estää naisen aikeet tyhjentää altaan, jossa tappajakalat ovat. Nainen onnistuu tyhjentämään altaan, jonka seurauksena hän vapautti verenhimoiset tappajat paikalliseen jokeen.
Piranha saattaa kuulostaa tyhmältä idealta ja sitä se onkin. Kalat pitävät mitä kummallisimpia ääniä liikkuessaan. Eikä näitä mutantteja edes näytetä kunnolla. Ihmiset polskivat ja kirkuvat veden muuttuessa punaiseksi. Tämä on melkein koko elokuvan idea. Jotkut summamutikassa valitut tyypit saavat tuta kalojen hampaan jaloissaan. Kun tämä on toistunut monta kertaa, ei puutumiselta voi välttyä. Rannalla sijaitsevan kesäleirin lapset eivät tosin muutamia pieniä naarmuja lukuun ottamatta joudu satutetuksi. Elokuva antaa koko ajan ymmärtää, että lapset ovat suuressa vaarassa, vaikka idioottikin voi päätellä, ettei näin ole. Päivänselväähän se on, että lapsia ei voi satuttaa, ja oikeasti vaarassa ovat pahoja tapoja harjoittavat teinit. Onneksi elokuva sentään tarjoa jonkun verran paljasta pintaa. Naiset tykkäävät mennä naku-uinneille, joka on hyvä piristysruiske. Valitettavasti sekään ei kauan jaksa innostaa, kun koko muu elokuva on saman toistoa.
Lisäksi tämän piti olla komedia, mutta minulle jäi vähän epäselväksi, mikä osa tässä oli sitä huumoria. Tahatonta komiikkaa oli eksynyt mukaan. Kehnosti toteutetut efektit sekä heikko näytteleminen oli tietysti juuri sitä mitä b-elokuvalta salli odottaa. Tahattomat vitsit tuskin kuitenkaan olivat niitä, joille tekijät tässä elokuvassa ovat nauraneet. Ei tämä ainakaan minulle ollut kauhukomedia, enemmänkin b-elokuva, jonka tahattomuus on helposti tulkittavissa hauskaksi.
Tappajahain jälkeen näitä ”vesihirviöelokuvia” alkoi tulla kuin sieniä sateella. Yksikään elokuva ei ole onnistunut saavuttamaan alkuperäisen Tappajahain tunnelmaan. Tässä tehtävässä Piranhakin jää pahasti puolitiehen. Ei tämä missään nimessä ole umpisurkea leffa, muttei myöskään tarpeeksi camp, ollakseen hauska. Nyt elokuvasta jää vain kertakäyttöinen fiilis. James Cameronin ohjaama jatko-osa on huomattavasti itsensä leikkisämmin ottava tapaus. Lentävät piraijat siinä on jo ideaa.
