Näin Internetin ihmeellisessä maailmassa pienimuotoisen parodian Avatarista, jossa ääniraidan tilalle oli vaihdettu lauluosuuksia Disneyn Pocahontasista. Pirullisen osuvaa. Siltä Avatar tuntui. Neljänsadan miljoonan dollarin Disney-leffalta. Aavistuksen enemmän konetulta, räjähdyksiä ja kuolleita avaruusmariineita.
Eeppisin, uskomattomin ja ehkä kauneinkin Avatarin osa-alue ei itseasiassa löydy elokuvasta itsessään, vaan massiivisesta promootiokampanjasta. Kohu oli elokuvaa suurempaa, ehkä elämääkin. Iho-ongelmaiset kolankittaajat meuhkasivat näyttöpäätteidensä ääressä Avatarin olevan kauniinpaa kuin mikään mitä mikään kulttuuri missään olisi koskaan tähän mennessä tuottanut, Avatarin rinnalla 2001: Avaruusseikkailun ihmisyyden pohdinta on vain laskuhumalaista horinaa. Vastaväitteet kerettiläisyyttä.
Hyberbola on oikea sana. Tarkoittaa liioittelua kielellisenä tehokeinona. Niin lukee sanakirjassa.
Itselleni oli äärimmäisen epäselvää miksi elokuvasta niin kohistiin. Ainoa asia mitä Internetin keskustelulaudat antoivat elokuvasta ymmärtää oli, että vuoden lopulla ilmestyvä James Cameronin Avatar on upea. Ei mitään muuta. Jotain 3D:stä oli, en muista. Ehkä salaperäisyys elokuvan ympärillä tarkoitti, että se on tosi siisti. Kai, joo, aivan. Avatar räjäyttää tajunnan. Eikö se räjäyttänyt jonkun nörtin pumpun? Sääliksi käy, itselläni elokuva ei herättynyt oikein mitään tuntemuksia. Olisi ollu tosi kiva jos olisi.
KUITENKIN. Valtava hype ei herättynyt itsessäni sekään kummempia tunteita, mutta silti se oli ainoa syy miksi menin katsomaan elokuvan. Kai nyt aikaansa seuraavan ihmisen on nähtävä yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista. En tiennyt teatteriin astuessani paljon mitään elokuvasta, trailerin katsoin, mutta ei se paljoa tarjonnut. Siellä minulle lykättiin 3D-lasit kouraan. Laitoin ne päähäni ja kyllä, kokemus oli valtava. Teatteri näytti välittömästi kolmiulotteiselta. Tuntui siltä, että penkkejä olisi pystynyt koskettamaan. Ensimmäistä kertaa tärisin innostuksesta. En ollut koskaan ennen nähnyt 3D-elokuvaa.
Trailerit. Nyt se nähtäisiin. Elokuvan tulevaisuus, uusi suunta. Nyt meille tarjoillaan alkupaloja tulevasta elämyksestä. Nyt lähti traileri!
KYLLÄ, KYLLÄ, KYLLÄ!
Alaston nainen suihkussa, kaikki naiselliset pyöreydet kolmiulotteisena. Ja sitten joku Michael Myers-kopio. Vaanimassa puukon kanssa. Jonkin sortin parodia, alkukevennys jännitystä lievittämään. Ettei vaan kävisi, kuten sille nörttiparalle ja hänen särkyneelle sydämelleen.
Sitten se alkoi. Iso avaruusalus, niinkuin kaikissa Isoissa Scifi-leffoissa. Sitten päähenkilö ja avatarhahmonsa. Sitten se menee pahaan paikkaan ja kohtaa paikalliset ja vaikuttaa alkuun aika nololta niiden edessä, mutta sitten se voittaa niiden kunnioituksen ja rakastelukohtaus heimopäällikön tyttären kanssa. Tässä kohtaa kikattelin hieman asiattomasti, kun ajattelin Ranuan kummien sketsiä ”Ufopornoo”. Saatoin vaikuttaa jokseenkin kummalliselta.
Sitten elokuvassa paha valkoinen mies tulee ja kaataa metsää ja natiivi itkee, luonto on äiti! Sitten päähenkilö on sillain että ei käy laatuun ja puolustaa niitä. Konflikteja, uskonmenetystä, vihaa, komea lopputaistelu ja kaik’ on okei, hei. Niin kuin siinä yhdessä leffassa.
Tuntemukseni elokuvan jälkeen: ”Jaa”. Siinäkö se oli? Näytti se kivalta, kai. En minä tiedä, minusta 1933 King Kong näyttää vielä aika hyvältä. 3D-tehosteet olivat aika… Njaah, tätäkö odotitte? Oli ne näin ensikertalaiselle ihan jänniä pari minuuttia. Ei kyllä säväytä elokuvan tulevaisuus.
Kun en elokuvan ulkokuorta osaa arvostaa ja sisältö oli mitä oli, niin kylmäksihän tuo jättää. Ei se täyttä paskaa ollut. Huonompiakin tapoja on viettää perjantai. Mainoskoneisto oli sen sijaan erittäin komeaa todistettavaa..
Hypen ja todellisuuden kohtaamisen seurauksena yksi tähti muuttuu supernovaksi, joten vain kaksi jää.
