Muistan kun näin Die Hardin ensimmäisen kerran leffateatterissa. Olin ällikällä päähän lyöty. Oudonpuoleisen Konnankoukkuja kahdelle (Moonlightning) -sarjan pääosaesittäjä Bruce Willis veti sellaisen actionstarailun että pois alta! Juttu oli omaperäinen. Terroristien kaappaama pilvenpiirtäjä toimi adrenaliinin täyteisenä miljöönä rämistelylle. Ei epäilystäkään – action-elokuva sai uuden aallon.
Avio-ongelmien kanssa painiva etsivä John McClaine on menossa tapaamaan vaimoaan ja lapsiaan jouluksi kotiin. No eukko pitäs yllättää firman pikkujouluista, jotka pidetään huikessa pilvenpiirtäjässä. No hemmosattuu keskelle hurjaa terroristikaappausta ja rymistely voi alkaa. Tarina kulkee jouhevasti eteenpäin ja toiminta on lievästi sanottuna räjähtävää.
Tänään voidaan todeta Die Hardin on toimineen esikuvana niin monelle pläjäyselle että ei mitään rajaa. Ei aikaakaan kun poninhäntä-potkija Seagal väänsi ranteita kaappauksessa merellä. Wesley Snipes häsläsi terroristien kanssa lentokentällä (hmm) jne jne. Oikeastaan ei ollut enää actionleffaa missä jonkin moista terroristijengiä ei olisi jossain muodossa pyörinyt.
Täytyy muistaa että Die Hard kuitenkin varsinaisessa mielessä aloitti koko touhun. Se on se ensimmäinen lajinsa edustaja. Tietenkin leffa poiki kaksi jatko-osaa, joista toinen soi Renny-pojallemme sen suuren mahdollisuuden.
Die Hard pitää kutinsa vielä tänäkin päivänä. Se ei sorru paljolti sellaisiin lapsellisuuksiin esimerkiksi teknologian suhteen, että se näyttäisi vanhalta näin 2000-luvullakaan. McTiernanin ohjaus on loistavaa ja ensimmäisessä osassa hän hoitaa hommnsa huomattavasti paremmin kuin sarjan kolmannen pläjäysen, jonka hän myöskin ohjasi. Die Hardin menestyksen merkitys itse Willikselle on kiistaton. Äijä ponkaisi hauskasta komediahepusta äksönhemmoksi kertaloikalla. Die Hard on monella tapaa siis se ”emoelokuva”. Sen merkitys omassa genressään on kiistaton.
