Kaksi USA:n entistä presidenttiä. Toinen on republikaani Russell Kramer (Jack Lemmon) ja toinen demokraatti Matt Douglas (James Garner) ja he tuntevat sanoinkuvaamatonta vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan. Kirosanoja ja solvauksia virtaa koko elokuvan ajan, eikä se kyllästytä yhtään. Kramerin vaimokin kehottaa miestään kiroamaan kunnolla.
He ovat myös aivan eri maailmoista tai no eivät aivan. Toinen hässii 20-kymppisiä naisia ja toinen viettää onnellista perhe-elämää. Onnellinen perhe-elämä tarkoittaa hotellin saippuoiden ja viinojen pöllimistä. Tuollaista asiaa huumorin kera ei voi kuin ihailla. Eräänä päivänä he joutuvat salaliiton uhreiksi ja joutuvat pakenemaan Amerikan sydänmaille. Perässä heillä tietenkin pyörii FBI:n agentteja, mutta eipä tunnu huippukoulutetuista miehistä olevan vastusta kahdelle papalle.
Todistajia/todisteita salaliittoa vastaan on vähän ja nekin ovat kilometrien päässä. Avoin tie kutsuu! Matkan varrella he osallistuva homoparaatiin, ajavat prätkillä lesbojen kanssa, sekä kaikkea muuta hauskaa. Ei draamapuoltakaan ole unohdettu. Eräs matkailijaperhe on todiste siitä miten pressojen päätökset voivat vaikuttaa yksilöiden elämään. Pakolaisrekassakin matkustetaan. Sitä minä olen aina ihmetellyt miksi kaikki tahtovat Amerikaan. Eikö siellä ole niin paljon väkivaltarikollisuutta että joku Kanadakin kelpaisi?
Leffa osoittaa näyttelijöiden kohdalla, että vanhoissa pieruissa on vielä ytyä. Jack Lemmon ja James Garner ovat leffan tasoa ylläpitävä voima ja miksei myös Lauren Bacall, joka tekee todella hauskan sivuroolin Jack Lemmonin vaimona. Jos pitäisi valita, kuka oli paras tästä triosta sanoisin Jack Lemmon. Hän on aivan oikea mies oikeassa paikassa.
Se minua ihmetytti miksei vastanäyttelijä ollut Walter Matthau, koska hehän olivat tunnetusti parivaljakko. Hän olisi ollut parempi Matt Douglasin roolissa. Lemmon ja Matthau ovat elokuvissaan kuin Jin ja Jang. Toinen on hieman hurjempi ja toinen rauhallisempi. Koska Matthau oli siis poissa tästä asiasta ei oikein voinut repiä vitsejä. Kummatkin pressat ovat yhtä hurjia. Garner muistuttaa Matthauta hieman, mutta ei silti ole yhtä hyvä hyvä. Älkää käsittäkö minua väärin on Garnerkin hyvä ja ansioitunut näyttelijä.
Dan Aykroyd tekee myös pienen roolin mutta ei oikein hyvää. Mies ei ole saanut hyviä rooleja sitten vuoden 1980. B-luokan komedioissa on tullut pyörittyä ja sivurooleilla eletty. Haamujengi oli yksi poikkeus sentään. Vaikka Lemmon ja Garner ovat hulvaton pari, silti minä ikävöin Matthauta. Hän oli Lemmonin ainoa oikea pari ja heidän kemiansa toimi. Siitä ei voi sanoa muuta. Kaikki Scary Moviet ja American Piet saavat vain ihmetellä (vielä) räävittömine alapäähuumoreineen, että vähemmälläkin pärjää ja hyvät näyttelijätkin ovat apuna hyvän komedian luomisessa. Kaikki teinikomediat voivat tunkea päänsä takapuoleen. Tämä on hyvä komedia!
