Ihan alkuun huomautan, etten ole innokas vapaapainin ystävä. Mutta kun sellainen suitsutusta saanut ohjaajakyky kuin Darren Aronofsky tarttuu aiheeseen, lopputulos ei voi olla muuta kuin kiinnostava.
Aronofskyn aikaisemmat tuotokset voisivat oikeastaan olla mitä tahansa, sillä niiden miettiminen ei The Wrestler – painijaa katsoessa ole avuksi. Elämästä tämäkin elokuva kertoo, mutta ei mistään huumetripin tai raastavan migreenin väliaikatilasta. The Wrestler etenee kuin dokumentti, seuraten vapaapainija Randy ”The Ram Jam” Robinsonin (Rourke) arkea 20 vuotta miehen huipulle nousun jälkeen. Kaiken maailman rambot ja rockyt ovat tästä tarinasta kaukana. Randylle vapaapaini on normaalia työtä siinä missä vakuutusmyynti on sitä naapurin Lampiselle. Äijänkörmyt, jotka kehässä rusikoivat toisiaan, ovat hikisessä takahuoneessa keskenään kuin tyypit minkä tahansa toimiston kahvihuoneessa. Mitä nyt tietysti puitteet ovat toiset.
Aronofsky laittaa katsojan seuraamaan Randyä tämän selän takana ja vierellä paikasta toiseen, otteluista strippiluolaan ja Randyn kotiin. Koti on asuntovaunu, perhe etäinen käsite ja raha tuo väliaikaista seuraa. Yli 20 vuotta kehissä on merkinnyt miehen, eikä oman kehon kestävyys ole ikuinen. Kertooko Aronofsky sitten kehäraakista, suuresta voittajasta vai feeniks-linnun lailla uuteen elämään strippari-Cassidyn (Tomei) kanssa suuntaavasta heebosta? Aronofsky heittää katsojalle monta palloa, jotka kaikki on kohtalaisen helppo kopata kiinni. Hienointa kuitenkin on se, että yksikään urheiluelokuvien kliseistä ei tunnu The Wrestlerissä oikeastaan kliseeltä. Ketään hahmoa ei voi kutsua nilkiksi, saati suureksi sankariksi. Parrasvaloissa olossa on hohtonsa, mutta ei kuitenkaan gloriaa. Ja sittenkin, vaikka rakeinen kuva ja asioita lakonisesti toteava kerronta vievät leffalta pohjan tulla loistavaksi pullistelurainaksi tai nyyhkyelokuvaksi, Randyn arki herättää vahvoja tunteita.
Mitä tai ketä varten täällä eletään? Katso The Wrestler ja päätä itse.
