Katsoin juuri elämäni sairaimman elokuvan. Johtuneeko nauttimastani anisviinasta vaiko elokuvasta, minua alkoi oksettaa. Tämä Dario Argenton elokuva on…sairas. Argentoa ei suotta sanota hyväksi ohjaajaksi. Tämä elokuva on jostain hämärän rajamailta. Elokuva on niin perverssi, brutaali ja ihmismielen synkimpiin syövereihin vajoava ettei tätä pidä missään tapauksessa katsoa minään kaljoittelupätkänä; verhot kiinni, anisviinaa nieluun ja tervetuloa shokkitilaan.
Anna Manni (Argento) jahtaa perverssiä raiskaajamurhaajaa, jolla on kummallinen viehtymys taiteeseen. Anna itse sairastaa Stendhalin syndroomaa, eli sairautta jota sairastava saa hallusinaatioita voimakkaista kuvista ja maalauksista. Murhaaja raiskaa Annankin ja saa melkein tapetuksi, mutta ei aivan. Anna häpeää raiskaamistaan, muuttuu persoonallisuudeltaan kovemmaksi ja alkaa jahtaamaan tätä perverssiä psykopaattia takaa. Psykopaatti ei jätä Annaa noin vain rauhaan…
Argentojen suvussa näkyy periytyvän hyvin visuaalinen lahjakkuus, sillä sekä ohjaaja-isä että näyttelijä-tytär suorastaan loistavat tässä elokuvassa, jota ei voi kutsua terveeksi. käänteitä ehtii tapahtua tarpeeksi. Muuta en voi sanoa paljastamatta liikaa. Katso tai kadu!
nimimerkki: Galeazzo
