Myönnettäköön se heti aluksi: jos elokuvan ohjaaja olisi ollut joku tuntematon tai vielä pahempaa, American Pie -tyyppisistä seksikomedioista tunnettu, en olisi Matkarakastajiin päin sylkäissytkään. Mutta kun kyseessä on Espanjan elokuvateollisuutta tunnetuksi tehnyt auteur, joka on tehnyt mestariteokset Puhu hänelle ja Volver – Paluu, ei vain voinut vastustaa. Vaikka Almodóvar-fanit eivät välttämättä pilvessä (ihan kirjaimellisesti) svengaavaa alapääkomediaa arvostakaan samalla tavalla kuin tekijänsä vakavampia töitä, on kyseessä ehdottomasti katsomisen arvoiset 90 minuuttia, kun muistaa olla vertailematta liikaa.
Olkoonkin vain markkinointitarkoituksessa elokuvan alkuun valitut kaksi toheloa juuri Antonio Banderas ja Penélope Cruz, mutta heidän vuokseen koko sillisalaattisoppa pääsee alkamaan lentokoneessa, joka kiertelee päämäärättömästi Espanjan yllä. Henkilökunta, joka koostuu piilo- ja julkihomoista sekä biseksuaaliseista, tekee kaikkensa parantaakseen sekä matkustajiensa että itsensä oloa ottamalla säännöllisin väliajoin huikkaa ja vähän muutakin. Ja kun business-luokan matkustajakuntaan kuuluu ex-pornotähti, neitsytmeedio sekä liikekeinottelija, niin tietäähän sen että lopulta hullun hommaksi tämä kaikki muuttuu.
Almodóvar pysyy tavoilleen uskollisena vyöryttämällä värikkään henkilögalleriaan valkokankaalle. Tällä kertaa kyseessä ei vain ole yhtä karismaattisia tapauksia kuin ohjaajan edellisissä elokuvissa. Jotkut tarinat, etenkin ne jotka eivät lentokoneeseen sijoitu, tuntuvat päälleliimatuilta ja turhilta. Tälläkin kertaa Almodóvar on panostanut kaikkensa naishahmoihin, miesten kustannuksella, vai pitäisikö sanoa ennemmin niiden tavallisten heteromiesten, jotka ovat loppujen lopuksi aika väritöntä massaa.
Ansioksi on luettava se fakta, että mitään hölmöä seksikomediaa Almodóvar ei missään vaiheessa tee. Salissa kuulee yllättävän vähän naurunpurskahduksia, sillä tunnelma on välillä jopa kammottavan makaaberi. Myös lyhyt kesto ei tunnu oikeastaan missään, sillä kun tarina lopultakin saadaan päätökseen, minä ainakin halusin lisää.
Vaikka elokuvasta ei muuten välittäisikään ja tuntuu siltä, että haluaisi jättää leikin kesken, kannattaa se silti katsoa siihen asti, kun Almodóvar marssittaa näyttämölle kolme homoa, jotka yhdessä hoilaten Pointer Sistersin I’m So Excited -kappaletta esittävät kaikkien aikojen itseironisimman homofobisen musiikkiesityksen. Pelkästään tästä kohtauksesta annan ainakin yhden tähden. Joten muistakaa tämä: elokuvaan pitäisi suhtautua niin kuin laulu kuuluu: ”I’m so excited / and I just can’t hide it. / I’m about to lose the control / and I think I like it.”
