Tämän kyseisen elokuvan eräässä kohtauksessa animaatiohahmo maistaa ratatouillea, tuota provencelaista muhennosherkkua, ja hahmon kasvoille leviää samalla tyytyväinen, ehkä jopa autuas, ilme. Hahmo tuntuu nauttivan kokemuksestaan. Aidosti hyvän elokuvan pitäisi aiheuttaa katsojalleen samoja tuntemuksia ja nautinnon ilmeitä, toki eri keinoin, riippuen hieman sijoittumisestaan genrejen loputtomassa kategoriasuossa. Pixarin elokuvat, niin laadukkaasti tehtyjä kuin ne ovatkin, ovat harvemmin moiseen pystyneet; jälki on kyllä tarkkaa, hahmot kaikessa suunnitelmallisuudessaan suloisia (tai yleensäkin onnistuneita, minkä asian alleviivaamiseen kukin hahmo ikinä pyrkiikään), mutta opettavainen tarina usein ennalta-arvattava ja unelmaa kohti murheen aallokoista ponnistaessaan silkka höpsö hypähdys tuntemattomaan.
Pixarin kahdeksas kokopitkä leikittelee ratatouille-annoksen nimellä ja pistää ison lauman rottia tanssahtelemaan ranskalaiseen hienostuneeseen keittiöön. Sammakonkoipiset aksentit raikavat ja rotista – siis oikeasti rotista, joihin yleensä mielletään vain Mustan surman tappavuus ja viemärien likaisuus – tehdään sympaattisia sankareita. Rottalauman ensimmäisenä kulkee Rémy, paremmasta ruoasta haaveileva pikkurotta, jolla on kertakaikkisen sympaattinen ja animaatioleffasankariksi soveltuva olemus. Todennäköisesti pääosin hahmon silmien takia – ainakaan muuta syytä en nopeasti keksinyt.
Rémy taistelee muun rottalauman tiedostamatonta barbarismia vastaan erikoistarkan hajuaistinsa opastamana ja muutaman väkinäisen hassuttelun ja surumielisen oppitunninkin jälkeen päätyy maustamaan ranskalaisen huippuravintolan apupojan kanssa keittoa – superonnistuneesti, mitenpä muutenkaan. Syntyy ihmisen ja rotan yhdistelmä, superkokki, kenties RoboCopin tyyliin HumanRat tai Turtlesien sensein hengessä Tikku, ellei aina pukattaisi Tikulla silmään sitä, joka vanhoja kaivelee…
Jatkossa elokuva tarjoilee pinon helppoja ratkaisuja; perintöjännitystä, julman kriitikon ja vielä julmemman kokin, pakollista symppisten välistä rakkautta, oikean ja väärän puntarointia tarkalla keittiövaa’alla, lopulta jopa terveystarkastajan muilutuksen (se tehdään hämmentävästi Jokainen voi olla kokki, myös rottakin -teeman nimissä). Siinä missä moni lapsille suunnattu animaatio turvaa hahmojen salaisesti pikkutuhmaan sanailuun, joka pitää aikuisväenkin hereillä, Ratatouillen meno pohjaa enemmänkin törmäilyyn. Päät kolahtelevat. Suuren opetustarinan lomassa tylsähkö the keittiöapuri jopa juotetaan salakavalasti känniin, josta ei ainakaan seuraa mitenkään superopettavainen krapula – ehkä sekin seikka on sivistyneesti juovassa Ranskassa toisin?
Ratatouille kumartaa koko kestonsa ajan keskinkertaisuutta kohden. Siksi onkin ihmeellistä nähdä juuri tämä Pixarointi lukuisten elokuvarankingien kärkipuoliskoilla. Puolittain hyvän mielen se sentään onnistuu luomaan ja pistää pääkalloluolassa asustavan tappajakriitikkonsakin kirjoittamaan liikuttavia sanoja leffan loppumetreillä, joihin tosin on yllättävän pitkä matka. Plussiin ehdottomasti päähahmo Rémy ja pari hyvin irtonaista höhötysvitsiä. Miinuksiin taas liialta kulinarismilta tuoksahtava/haiskahtava ilmapiiri, television kokkiohjelmista mukaan kai vahingossa tarttunut tympeys, huumorin törmäilypitoisuus ja laitetaan listaan vielä se suomennuskin. Rat-vitsin voisi nimittäin vaikka selittää lapsille, nyt suomikäännöksen jälkeen tuntuu siltä, että jos vaikka Munamies joskus tekisi Munakas-nimisen suomileffan, niin sen englantikäännös täytyisi rottamaisella logiikalla kai olla Eggkas.
