Heti alkuun mainittakoon, että Bob Clarkin ohjaama Deathdream on selkeästi todella erityislaatuinen zombie-elokuva. Vuoteen 1974 mennessä eläviä kuolleita ei ihan liikaa kankailla oltu nähty, ja hurmeisimpien splatterfestien kultavuodet olivat vielä edessäpäin. Tähän päivään mennessä ei silti ole purkitettu yhtä kihelmöiviä ajatuksia sekoittelevaa zombiepätkää kuin Deathdream. Vietnamissa viikatemiehen uhriksi joutuneet näes harvemmin ovat ”jessejä tehneet” telkkarin ruudullakaan, joten oikein maukasta soosia Clark tarjoilee. Alalajilleen tyypillisesti myös asiapitoisempaa sellaista.
Richard Backusin sopivan jäykästi näyttelemä Andy on taustojensa perusteella tavallinen äitin pikku kultamussukka, joka joutuu monien muiden tavoin näkemään armeijasta sen raadollisemman ja tylymmän puolen. Vietnamin takapajula siis nielaisee miehen mukanaan ja jäljelle jää enää vain muistot. Tai näin ainakin kuvitellaan. Mies päättää kuitenkin ilmestyä kuolinilmoituksen jälkeen kotiovellensa ja siinähän sitä vanhemmat ja naapurin sedät ovat ihmeissään. Tässä vaiheessa nyt suhteellisen kirkkaaksi käyvä tosiasia on se, että täsmälleen sama henkilö sieltä tuskin on takaisin palannut. Mikähän lie kummajainen mahtaisi olla ja miten ihmeessä.
Totutusta poiketen elokuvassa esiintyvä elävä kuollut ei ole vain epämääräinen entistä ihmistä muistuttava läjä orgaanisia yhdisteitä, vaan jotain muuta. Hommassa ei ole siis kyse pelkästään pää kainalossa kadunkulmasta toiseen laahustavasta mömmöniskasta, jota haulikko tanassa sihtaillaan aina kun piilopaikasta näkyville uskaltaudutaan. Eräänlainen ideoiden tuoreus onkin juuri elokuvan valtti, sillä yltiöpäisen joukkoroiskinnan sijaan keskitytään seuraamaan täydellisen hukassa olevan päähenkilön Andyn liikkeitä ja valottamaan tämän ajatusmaailmaa. Hahmon sisäinen tuska tulee esille selvästi ja suurimmat patoutumat purkautuvat epätoivoisina ja raivokkaina veritekoina. Jännitteet rakentuvat hitaasti sekopäisen ja levottomasti virnuilevan nuoren miehen ympärille, tämä kun ei alkuunsakaan vaikuta niin kuolleelta kuin pitäisi. Hyvin äkkiä Andyn olemuksesta voisi myös päätellä miehen ilmentävän traumaattisen sodan kokenutta ihmistä, joka ei enää kykene palaamaan entiseen, normaaliin elämäänsä. Katse kääntyy tällöin välittömästi veteraanien suuntaan ja näiden olosuhteisiin.
Metrilakubudjetilla kyhätystä kauhuelokuvasta ei suuria hienouksia kannata odottaa, mutta vanhanaikaisen halpiskauhun ja zombiefiilistelyn luvattu kohderyhmä varmaankin löytää omansa. Veriorgioiden ystäville mitään mainittavampaa mielihyvää elokuva ei kuitenkaan tuottane, mutta hieman vinkeämmän tunnelmoinnin ja lohduttomamman henkilökuvan puolesta liputtavat katsojat voivat hyvinkin viihtyä tämänkaltaisen tuotoksen äärellä. Tahatontakin komiikkaa hieman väistämättä mukaan on eksynyt, mutta mustan huumorin vankkumattomana kaverina laskin tämän vain plussaksi. Kaikkiaan yllättävän monitasoinen kauhuelokuva, jonka äkkinäinen finaali kompromissistaan huolimatta yksinkertaisesti toimii.
– Mielenkiintoisena yksityiskohtana otettakoon esille, että legendaarinen maskimies Tom Savini teki duunia ensimmäistä kertaa kyseisessä elokuvassa.
nimimerkki: Lärpäti
